Kymmenen tuopin haastattelu
Märät säpikkäät

"Meistähän on sanottu, että on kiinnostavampaa kun Krista Kosonen ostaa omenan, kuin se että me sammutaan ojaan."

Kuvat: Riitta Supperi

Saamelaisen sketsiviihteen komeetat Suvi West ja Kirste Aikio puhuvat Sylvin humalahaastattelussa saamelaisuudesta, identiteetistä, saamelaisuudesta, sorrosta, onnellisuudesta ja saamelaisuudesta.

Kymmenen tuopin haastattelun tekeminen on raskasta puuhaa, eikä haastateltavaksi lööppijulkisuuden ja yleisen pahennuksen pelossa ymmärrettävästi suostu kuka tahansa. Eikä ketä tahansa jaksa pyytää, koska haastattelunauhojen purkaminen on kamalaa hommaa.

Onneksi Sylvin uraauurtava juttutyppi ei sentään ole täysin henkitoreissaan. TV2:n hämmentävän ja hämmentävän hyvän sketsi-asiaviihde-parodia-satiiriohjelma Märkien säpikkäiden (Njuoska bittut) Kirste Aikio ja Suvi West lämpenivät Sylvin lähestymiselle oikopäätä.

”Jee, bileet”, kuten Suvi asian sähköpostikirjeenvaihdossamme ilmaisi.

Märkien säpikkäiden toisen kauden jaksot pyörivät TV2:lla paraikaa. Ne jatkavat ja syventävät sarjan ensimmäisen kauden sinne tänne sinkoilevaa tematiikkaa. West ja Alkio esittävät jaksoissa itsensä näköisiä, huomattavan alkoholimyönteisiä ja miehiinmeneviä saamelaismimmejä, joiden missiona on sekoilun ohessa ja sen avulla selvittää, mistä Helsingissä ja helsinkiläisyydessä on kysymys.

Nopealla tempolla etenevät jaksot sohivat sinne tänne; Valtasuomalaisten oudot tavat asetetaan ironiseen valoon siinä missä saamelaisuus ja sitä koskevat moninaiset stereotypiatkin. Pissiksiksi naamioituneet toimittajat esittävät joka jaksossa hyvin tai hiukan huonommin käsikirjoitettujen sketsien lomassa tusinoittain oivaltavia huomioita siitä, mitä Suomessa on olla nainen ja kuulua alkuperäiskansaan.

Niin. Vaikka Säpikkäiden koohotus näyttäytyy monelle varmasti lähinnä mielenvikaisena, rasittavana ja kaikin puolin kartettavana kälätyksenä, on jutuissa jatkuvasti sekä feministinen että postkolonialistinen, luutuneita valta-asetelmia purkava pohjavire.

Viiden ja puolen tunnin haastattelusessio osoittaa ainakin kaksi asiaa. Sen, että nämä nuoret naiset ovat ajatelleet näitä asioita, niin paljon, että niistä on puhuttava lähes tauotta, vaikkei oikeastaan haluaisikaan. Ja sen, että Suvin ja Kirsten saamelaisfeministinen näkemys kansansa asemasta ei varsinaisesti imartele meitä kantasuomalaisia.

Toisaalta, ei se aina imartele saamelaisiakaan. Epäkorrektia, suoraa ja provosoivaa poliittista kiihkoilua kavahtavien onkin syytä tässä kohtaa harkita, onko syytä lukea pitemmälle.

Me muut siirrymme kohti baaritiskiä.

 

Ensimmäinen juoma (19.20)

Säpikkäät ovat hiukan myöhässä. Naiset ovat tehneet haastatteluja koko päivän, sillä toisen tuotantokauden jaksojen esitykset ovat alkamassa haastatteluhetkeä seuraavana viikonloppuna. Viimeksi Suvi ja Kirste ovat olleet Uutisvuodon kuvauksissa.

Mutta nythän maistuu alkoholi sitten sitäkin paremmin, ehdotan. Otan itselleni oluen, Suville lonkeron ja Kirstelle karpalolonkeron.

Säpikkäiden uusien jaksojen teema on kymmenen kuolemansyntiä. Näitä ovat Lappiin suuntautuva perseilyturismi, tissikateus, nainen kännissä ja kulttuurijunttius. Muun muassa.

Urheilukysyms tähän alkuun. Miltä tuntuu, kun ihmisten nähtävillä on pitkän odotuksen jälkeen taas uutta materiaalia?

”No eihän se tunnu mitenkään erityisen kivalta”, myös dokumenttielokuvia ohjaava Suvi aloittaa, hiukan yllättävästi.

”Kaiken mitä teen, teen itselleni, tarpeesta saada tarinat tai ideat ulos itsestä. Se on meistä suurta rakkautta, että saamme tehdä Säpikkäitä. Mehän emme sensuroi yhtään mitä teemme, se on meille sellaista hauskanpitoa. Miinuspuoli on, että se näytetään kaikelle kansalle.”

2_Marat_Sapikkaat_018

”Kyllä minäkin itseni kanssa vähän keskustelen siitä, miksi haluan tehdä työtä joka on kaikkien arvosteltavissa. Miksi haluan, että minusta voidaan kirjoittaa netissä, että onpa ruma tai onpa hyvännäköinen. Totta kai toivoo, että jengi tykkäisi”, Kirste jatkaa.

Yleisradiolle tekeminen kuitenkin mahdollistaa sen, ettei katsojaluvuista tarvitse olla kovin huolissaan. Paitsi siitä, että liian moni katsoo.

”Sillä, onko sarja floppi tai ei, ei sinänsä ole merkitystä”, Suvi väittää.

”Se on totta kai tuottajien tehtävä olla huolissaan katsojaluvuista ja palautteesta. Meidän suurin palkintomme on ollut, että ollaan saatu tehdä jotain, mitä olemme rakastaneet. Lasku siitä tavallaan on se, että se menee koko kansalle…”

On hiukan yllättävää, että naiset suhtautuvat sarjan kautta totta kai tulevaan esilläoloon vähän negatiivisesti. Ensinnäkin Suvi ja Kirste ovat luontevia, säkenöiviä tv-esiintyjiä. Toiseksi, enpä muista lukeneeni netistä yhden yhtä kommenttia, jossa olisi kirjoitettu, että ”onpas rumia akkoja”. Täytyyhän katsottavana olemiseen liittyä aina mielihyvää. Täytyyhän sitä olla vähän narsisti. Kuka sitä muuten esiintyisi yhtään kenellekään? Ei kai siinä mitään pahaa ole.

Kaksikosta koko haastattelun ajan hiukkasen enemmän äänessä oleva ja suoremmin puhuva Suvi sanoo, että kyse on saamelaisyhteisön reaktioiden pelosta. Vaikka Säpikkäistä on tullut enimmäkseen kehuja, nimenomaan kaikki vaikutusvaltaiset saamelaistahot eivät ole olleet innoissaan.

”Ne ovat kritisoineet meitä, että me tuhoamme meidän kansamme, kun esitämme sen kiimaisena. Lisäksi mulla varmaan on sitten joku itsetuntokriisi, kun en pysty hirveästi ottamaan positiivista palautetta vastaan.”

”Ei kai opettajatkaan ole narsisteja, vaikka jotkut niin väittävätkin. Se on kutsumus. Jonkun on oltava opettaja, jonkun on oltava pappi. Jonkun on oltava televisiossa”, Kirste lisää.

”Tarinankerronta on se kutsumus”, Suvi huutaa.

”Ai kamala, me ei olla juotu ensimmäistäkään loppuun ja me pälätetään jo kuin papupadat.”

Se on totta. Suvi ja Kirste puhuvat niin paljon, niin tauotta ja niin kovaan ääneen, että mikään litterointi ei tee tilanteelle oikeutta. Parhaat ystävykset eivät ole ennen haastattelupäivää tavanneet kuukausiin. Puhetta tulee, ja se on samaan aikaan sekä pisteliästä, ironista, itseironista, hauskaa että viisasta. Naiset kyseenalaistavat kysymyksiäni poikkeuksellisen paljon (”miksi sä tollaista kysyt?”) ja kyselevät vastakysymyksiä minusta ja perheestäni.

Toisin sanoen, tämä menee hirmu hyvin.

 

Toinen juoma (20.10)

”Mutta siitä näkyvillä olemisesta vielä, kun ohjaan niitä dokkareita myös”, Suvi jatkaa.

”Joskus kentällä tapaa ihmisiä, jotka tekevät hirmu suuuren numeron itsestään, nimenomaan niin että mä en saa näkyä! Saattaa tulla jostain toisellta puolelta salia joku ihminen, että älä sitten kuvaa mua! Nehän on pahimipia narsisteja! Ne nostaa itsensä todella suureen arvoon.”

Mutta onko ok tuoda itseään esille?

”Onko se sitten kristinuskon asia, onko naiseuden asia, onko se suomalainen juttu, kulttuuriin sidottu? Saako itsestään tehdä numeron? Sehän on suomalaiselle ja luterilaiselle niin kovin vierasta. Ajatus, että ei saisi, on hirveän vahva myös saamelaisessa yhteisössä”, saamelaista kulttuuria Oulun yliopistossa opiskellut Kirste sanoo.

3_Marat_Sapikkaat_077

”Mutta se, että meillä on oikeasti ollut katsojia, se tulee joka kerta pienenä positiivisena shokkina, kun olen vaikka jossakin kalliolaisessa baarissa, ja joku tyttö tulee sanomaan, että katsoin teidän ohjelmaa ja tykkäsin aivan älyttömästi”, ainakin toistaiseksi Helsingin Kallioon asettunut Suvi hehkuttaa.

Kehut eivät ole kaksikolle pikku juttu.

”Etenkin kun muistaa sellaisia aika isojakin asioita, mitä meille on sanottu ja mistä olemme joutuneet keskustelemaan. Että onko meillä oikeus olla saamelaisena tällaisessa tv-ohjelmassa. Se voi olla suomalaiselle vaikea ymmärtää. Suomalainenhan saa tehdä viihdettä”, Suvi sanoo.

”Vaikka Kumman kaa. En usko, että ne saavat henkilökohtaista palautetta, koska ovat antaneet väärän kuvan suomalaisista naisista. Että nyt koko kansa tuhoutuu, miettikää mitä te teette, ei noin saa käyttäytyä.”

Kirste huokaa.

”Että meidän kulttuuriin ei kuulu tällainen. Nainen ei käyttäydy noin. Se on niin absurdia. Joutuuko suomalainen nainen miettimään tällaisia?”

En ole koskaan ollut suomalainen nainen, mutta uskoisin, että nimenomaan viihteen tekijänä ja suhteessa tekemäänsä viihteeseen, ei ehkä nykyään niin paljon. Tuntuu hassulta ajatella, että pohjimmiltaan aika kiltit ja vähintään yhtä lailla valta-Suomen kulttuurille ivailevat Säpikkäät olisivat joutuneet.

”Mä olen tosi paljon takertunut tähän ajatukseen, että mitä naisena ja mitä saamelaisena naisena saa tehdä”, Kirste sanoo.

”Yksi toimittaja minulta kyseli näitä, se herätti mielenkiinnon. Jos olisitte miehiä, minkälainen tämä ohjelma olisi? Sitähän ei tiedä kukaan, mutta on mielenkiintoista miettiä, mitä naisena saa tehdä suomalaisessa yhteiskunnassa. Saako kakata bussiin.”

Väitän, että miehetkään eivät oikeastaan saa.

”Mutta mietipä jos Märät säpikkäät olisikin kaksi miestä, jotka iskisivät Helsingissä naisia ja puhuisivat härskejä. En tiedä, olisiko se kovin mielenkiintoista, mutta ei ne ainakaan saisi sellaista palautetta, että annatte väärän kuvan saamelaisesta yhteiskunnasta”, Suvi sanoo,

”Tietenkin saamelaisilla on tämä sorron historia, ja siksi ollaan hirveän huolissaan.”

Tästä päästään klassikkoaiheeseen, Hymyhuulissa ja Pulttiboisissa esitettyyn Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen nunnuka-sketsijatkumoon.

Petelius ja Kalliala väittivät halunneensa nauraa valtaväestön saamelaisia koskeville asenteille. Sketsejä katsoessa tällaiseen johtopäätökseen on todellisuudessa to-del-la vaikea tulla. Lisäksi, kai potentiaalisesti loukkaavien sketsien vaikutusta pitäisi kysyä juttujen kohteilta.

Näitä saamelaisia ei edelleenkään naurata.

”Varsinkin kun me tavataan keski-ikäisiä, varsinkin miehiä, ne tulevat nauramaan, että nunnuka-nunnuka, onko teillä mustat hampaat, miten teillä on noin valkoiset hampaat. Toisin sanoen, siitä oikeasti on näyttöä, että yksi sketsisarja voi pilata koko kansan maineen kymmeniksi vuosiksi. Totta kai saamelaiset on huolissaan siitä, mikä kuva me nyt annetaan”, Suvi huomauttaa.

”Kyllä mä koen Nunnuka-sketsit noloina ja hävettävinä.”

Kirste vietti suuren osan lapsuuttaan Norjan puolella. Hän kertoo, että saamelaisenemmistöisessä Kautokeinossa näistä ei loukkaannuta yhtä helposti.

”Siellä ei tarvitse taistella asemastaan. Sellä norjalaiset ovat ne, joita koulukiusataan ja hakataan baareissa. Sitten kun menin Ivaloon lukioon, niin saamelaisia nuoria kiusattiin ja ne hakattiin baarissa. Tämä ei ole mikään läppä.”

”Norjan saamelaisille on myos ok, jos joku muu käyttää neljäntuulenlakkia. Suomessa saamelaiset taas loukkaantuvat verisesti, jos jollakin on feikki neljäntuulenlakki päässä Levin hiihtokeskuksessa. Joko saamelaiskulttuuri on Norjassa paljon vahvemmilla, tai sitten he ovat vaan tyhmempiä siellä”, Kirste nauraa.

”Pyyhitään tämä. Koko haastattelu perutaan”, Suvi ehdottaa.

”En oikeasti sano, että norjansaamelaiset eivät olisi älykkäitä. Mutta ehkä he eivät niin joudu käsittelemään kaikkia asioita, eivät ehkä tajua sen neljäntuulenlakin merkitystä laajemmin”, Kirste jatkaa.

”Säpikkäistä negatiivinen palaute on tullut ihmisiltä, jotka eivät asu Saamenmaassa tai ovat muuten epävarmoja omasta identiteetistään”, Suvi sanoo.

”Jos on jotenkin ulkopuolisesta kulttuurista, asioita joutuu käsittelemään toisella lailla. Norjassa kulttuuri on vahvempi, totta. Mutta on myös totta, että Norjan puolella ei ole ryöstöturismia. Ne eivät ole kasvaneet siihen, että on haukuttu Naima-Aslakiksi. Norjassa saamelaisia arvostetaan enemmän.”

”Sitten siinä on sellainen aspekti, että saamelaisilla oikeasti on pahoja alkoholiongelmia, niin kuin monilla alkuperäiskansoilla”, Kirste lisää.

”Se on erityisen herkkä asia saamelaisille.”

”Mua ärsyttää eniten se, että saamelaisia pidetään Naima-Aslak-stereotypian kautta epähygieenisinä”, Suvi puuskahtaa.

”Saamelaisissa miehissä on mahtavaa, että vaikka ne saattavat hikoilla, niin niillä ei haise hiki. En minä tiedä miksi, se vaan on fakta. Mä tunnen paljon saamelaisia, melkein kaikki saamelaiset neljästä maasta, tuhansia saamelaisia. Tunnen vain yhden miehen ja yhden naisen, joilla haisee hiki. Epähygieenisiä taas ovat Tenojoen lohituristit. Ne luulevat olevansa erämaassa, vaikka ovat keskellä kylää! Kulkevat kumppareissaan.”

Suvi ja Kirste alkavat todella lämmetä. Aaken ja Pirkka-Pekan synnit eivät helpolla unohdu.

”Olisi eri asia, jos saamelaisia olisi enemmän mediassa ja suomalaiset tietäisivät enemmän esimerkiksi sorron historiasta. Mutta kun suomalaiset ei tiedä yhtään mitään saamelaisten historiasta! Ei yhtikäs mitään, ja ainoa kuva on tää Naima-Aslak”, Suvi huomauttaa.

”Analysoisin tätä vihaa laajemminkin”, Kirste jatkaa.

”Se ei ole vihaa vain Kallialaa ja Peteliusta kohtaan, vaan myös turismia kohtaan. Leville ja Saariselälle tullaan laulamaan nunnukaa tietämättä asiasta sen paremmin. Ei arvosteta alkuperäiskansaa. Totta kai se herättää vihaa.”

Keskustelu palaa neljäntuulenlakkiin ja muihin saamelaisuuden symboleihin. Kantasuomalaisten turistien on hämmästyttävän vaikea tajuta, että kaikkia ”etnisiä” vaatekappaleita ei ole tarkoitettu heidän puettavakseen.

”Saamelainen ajattelee niin, että minä olen vastuussa mun esi-isien ja esivanhempien tekemisistä, minussa virtaavat heidän verensä ja heidän tekonsa. Minä itse tiedän myöskin negatiivisia asioita sukulaisistani, olen pahoillani heidän teoistaan edelleen, ja tarvittaessa voin pyytää anteeksi. Ja olen pyytänytkin”, Suvi sanoo.

”Se on se ajattelutapa. Siksi suomalaisten nykyihmistenkin pitäisi meidän mielestämme tuntea ja tiedostaa se meihin kohdistunut sorto.”

”Siksi olisi hirveän tärkeä poliittinen ele, että Suomen valtio pyytäisi virallisesti anteeksi”, Kirste sanoo.

Sylvin valokuvaaja Riitta Supperi ottaa puheeksi taiteilijan mahdollisen oikeuden käyttää töissänsä saamelaisuuteen liitettyjä elementtejä.

”Niin. No sitähän puhutaan taiteilijan ja myös tutkijan vapaudesta”, Suvi sanoo.

”Mä koen, että se ei ole kulttuurin kunnioittamista. En tosin ole enää niin jyrkkä kuin pari vuotta sitten. Työskentelin aiemmin alkuperäiskansojen elokuvien eteen. Yksi tärkeimmistä ajatuksista oli, että nyt tulee stoppi sille, että saamelaisista tehdään ulkopuolisten elokuvia. Että nyt on aika tukea elokuvia, joita saamelaiset tekee itse itsestänsä. En ehkä enää ole niin jyrkkä, mutta kyllä mun mielestä pitää miettiä onko oikeus kaikkeen taiteilijanakaan.”

Entä jos haluaa käyttää vaikkapa saamelaisasua vain elementtinä taideteoksessaan, jossa ei kuitenkaan edes halua kertoa saamelaisista yhtään mitään?

”Mutta toi on tollaista valkoisen miehen ajattelua”, Suvi kiivastuu.

”Että kaikki on vapaata riistaa. Että onpa kivat mokkasiinit, eikä yhtään ajatella mitä ne merkitsee intiaanille. Ei ajatella, mitä jonkun intiaanipäällikön kuva paidassa voi merkitä sille kansalle. Saamelaispuvussa on todella tarkat koodit. Se voi kokea kulttuuri-inflaation, jos kellä tahansa on oikeus käyttää sitä.”

”Mutta se toinen puolihan on se, ettei kulttuuria voi laittaa lukkojen taa. Se ei voi olla asia, joka pakataan, muumioidaan ja balsamoidaan, että tämä on meille arvokasta ja me haluamme tämän säilyvän”, Kirste huomauttaa.

”Kyllä munkin mielestä pitää kunnioittaa. Mutta ei voi olla kulttuuria, jota ei ulkopuolinen saisi tulla tutkimaan ja dokumentoimaan.”

 

Kolmas juoma (21.03)

Puhumme hetken aikaa julkisuudessa olemisesta ja sen tuomista paineista. Ei sillä, että Suvi ja Kirste mitään julkisuuden henkilöitä kokisivat olevansa, mutta tv-kasvon työhön kuuluu aina jonkin verran 24/7-tyyppistä katsemagneettina oloa.

”Kovetin itseäni tosi paljon, ennen kuin sarjamme ykköskausi alkoi”, Kirste kertoo.

”Laitoin kaikki puhelinnumerot salaisiksi ja poistin Facebookista kaikki henkilökohtaiset asiat, joilla mua voitaisiin satuttaa. Täytyy sanoa, että aika vähän itse saa mitään face to face -palautetta, suurin osa vaan naureskelee ja läpyttelee, ei niistä aina edes tiedä tarkoittavatko hyvällä vai pahalla. Ja suurin osa ei ole ikinä nähnytkään koko sarjaa.”

Kirste kertoo muistavansa ensimmäisen kauden jaksojen rullatessa syntyneen tyhjyyden tunteen.

”Kahdeksas jakso kun tuli telkkarista, niin ei tullutkaan enää tekstareita koko iltaa. Se oli outo tunne. Mutta olin kyllä tosi yllättynyt, että miksi ihmiset katsovat ja tekstaavat mulle ja fanittavat meitä Facebookissa. Että aukooko ihmiset päätään, voiko ne oikeasti olla positiivisia. Tarkoitaks oikeesti sitä? Vittuilekkos? Olen aika onnellinen siitä, että olen jo aikuinen, en 16-vuotias. Ja on mahtavaa kun ei ole yksin. Voin aina soittaa Suville, että tuollainen ukko tuolla haukkui mut. Ja sitten jutellaan.”

Suvi muistuttaa, että saamelaisvaikuttajien osin tuomitsevakin palaute kolahti ennen kaikkea lähimmäisiin, perheeseen.

”He ottivat sen paljon henkilökohtaisemmin. Piti sanoa, että älä mene nettiin ja niin edelleen.”

”Heitä piti jotenkin yrittää suojella”, Kirste jatkaa.

”Olen sanonut äidilleni, että jos joku tulee sulle valittamaan, niin sinun ei tarvitse asiasta keskustella, sinun ei tarvitse meitä puolustaa.”

”Tytöt tekee viihdeohjelmaa nuorisolle ja that´s it. Siitä ehkä vähän kärsi, että vanhemmat kärsivät, kun joku tuli heille sanomaan, että olipas vaan huono ja rivo ohjelma”, Suvi sanoo.

Kirste ja Suvi vakuuttavat Märkien säpikkäiden olevan juuri sopivan kokoinen ilmiö. Naisista ei ole tullut julkisuuden henkilöitä. Lööppitoimittajia ei kiinnosta, tanssiiko Suvi pöydällä tai käykö krapuloissaan ruokakaupoissa. Kumpikin saa tehdä taidettaan, tutkimustaan ja viihdettään julkisuudelta rauhassa.

Toisaalta, Riku Korhonenkin päätyi lööppeihin erehdyttyään suostumaan Sylvin Kymmenen tuopin haastatteluun.

”Niin”, Suvi huudahtaa.

”Tapasin pari kirjailijaa, jotka molemmat sanoivat, että ai kamala, onko se se sama, mikä vei Korhosen lööppeihin. Arno Kotro ja Paula Noronen ovat tällä hetkellä hyvin huolissaan minusta. Mutta hei, Riku Korhonen on naimissa Anna-Leena Härkösen kanssa.”

”Meistähän on sanottu, että on kiinnostavampaa, kun Krista Kosonen ostaa omenan, kuin se, että me sammutaan ojaan”, Kirste kuittaa.

Puhe julkkismaailmasta jatkuu. Suvi ja Kirste sanovat nähneensä siitä vain vilauksia. He alkavat kertoa hämäräksi jäävää anekdoottia silikonibeibien julkkisbileistä, joihin heidätkin oli kutsuttu.

”Muistan, kun katsoin niitä muijia, kun mentiin sinne bileisiin, että onpa hyvännäköisiä mimmejä”, Kirste muistelee.

”Harmaavarpunen tässä itse vain kopsuttelee menemään… ”

”Ei ole edes silareita, ja vaatteetkin on miten sattuu”, Suvi nauraa.

”Ne oli leopardimekoissaan huulet piukeina, ja sitten, kun näki loppuillasta miten ne tappelee keskenään… Meihin ne ei kiinittäneet huomiota, koska emme ole uhka kenellekään silaribeibelle.”

Mutta ei Suomessa kovin moni joudu julkkikseksi, ellei halua, huomaan väittäväni. Toisaalta, jos haluaa niin helposti kyllä pääsee. Kuten silikonibeibit.

”Juu, mutta Saamenmaalla se vasta helppoa on”, tytöt nauravat.

”Riittää, että synnyt yhteen isopäiseen sukuun, ja kaikki seuraavat mitä teet. Olemme tottuneet!”

 

Neljäs juoma (21.45)

Suku. Tosiaan. Huomaan, etten tiedä näiden naisten taustoista oikeastaan mitään. Puhumme siis hetken aikaa heidän perheistään, ja samalla toki hiukan lisää saamelaisuudesta.

Suvin ja Kirsten puhuessa Saamenmaa alkaa tuntua kovasti idylliseltä paikalta, jos se nyt ei siltä ole tuntunut jo aiemmin. Toisistaan välittäviä perheitä, perheenjäsenten puolesta leijonan lailla taistelevia sisaruksia. Suvin ja Kirsten perheet ovat jopa keskenäänkin hyvin läheisissä väleissä. Haluaisin kunniasaamelaiseksi, jotenkin. Missäs minun neljäntuulenlakkini onkaan?

Kirste kertoo Alkion sisaruksia olevan kerrassaan viisi.

”Mulla on niin ihana perhe, että pitäisi varmaan iltarukouksessa kiittää. Huudetaan, ratkotaan asioita ja äänestetään, politiikasta keskustellaan. Minulla on ehkä jonkun mielestä ärsyttävän hyvä koti, ydinperhe, jossa aamupalapöydässä aina keskusteltiin uutiset. Kaikkien piti käyttäytyä ja syödä haarukalla ja veitsellä. Se on mun elämän peruspilari, että mulla on koti joka on ollut niin vahva ja turvallinen.”

”Onneksi on sama tilanne, ei tarvitse kadehtia”, Suvi sanoo.

”Meille perhe on kaikki kaikessa. Jopa taakaksi saakka huolehditaan, miten ne voivat. En tule todellakaan täydellisestä perheestä, mutta perheestä, jossa ihmiset ovat hyviä ja tahtovat hyvää. Olen saanut hirveästi rakkautta elämässäni. Olen vanhin sisarus. Meitä on seitsemän, plus yksi puolikas ja yksi enkeli. Voi, mä arvasin että alan itkeä jossain vaiheessa, kun mä olen niin herkkä.”

Ohhoh. Olen itse Hämeestä. Ei meillä mitään puhuttu. Katseltiin urheilua.

”Ei meilläkään puhuttu, mutta Kirste onkin kulttuurikodista.”

”Ei Saamenmaallakaan puhuta, herranjumala!”, Kirste tarkentaa, tai jotain.

”Jengi vaan syö jotain ja sitten onkin pakko lähteä hommiin. Mutta meidän äiti on siis sivistyshenkinen. Meillä keskusteltiin Tiede-lehden artikkeleista. Lasten pitää kuunnella opperaa, että niistä tulee älykkäitä!”

4_Marat_Sapikkaat_058

”Kirsten äiti on sellainen erikoislaatuinen ihminen. Hän siis tulee harvinaisen kultturellista ja akateemisesta perheestä. Mutta eihän mekään keskustella meidän perheen kanssa! Äiti kantaa huolta, isä aukoo päätänsä”, Suvi sanoo.

 

Viides juoma (22.35)

Humalassa alkaa olla maailmaasyleilevä vaihe. Suvi ja Kirste hehkuttavat olevansa sydämen ja sielun ystävyksiä. Suvin mielestä parempaa hetkeä, paikkaa, fiilistä tai mitään kuin meillä nyt ei ole olemassakaan.

”Hauskanpitoa on turha etsiä ulkoisista tekijöistä, siis ainahan voi etsiä kaikkein parasta baaria tai hauskointa matkakohdetta. Mutta bileet on inside of you, tiedätkö?”

Tämä on huojentavaa, koska Säpikkäiden vauhdikkaahkon, Kallio-sekoiluun painottuvan viinajakson katsottuani olen ollut huolissani, onko haastatteluun rauhallisuutensa takia valitsemani Pullman Bar tylsä ja epäinspiroiva meneville nuorille naisille.

”Joo me halutaan jorata! Gangnam Style! Mis niitä hyvännäköisiä miehiä on? Milloin tulee joku krebaaja iskemään meitä? Tämä on juuri se virhe, minkä ihmiset tekee. Etsikää se meno sisältänne, silloin ei ole väliä missä on.”

Bailaamisesta, alkoholista ja sen sellaisesta puheen ollen. Märkien säpikkäiden viime sunnuntaina esitetyssä ja viikolla uusittavassa viinajaksossa sekoillaan pitkin Kalliota niin sarkastisella asenteella, että hampaisiin sattuu. Pelotti tulla tekemään tätä haastattelua, kun ajattelin tuon perusteella, että neidot tulevat juomaan tuoppejaan ironis-ivallinen virne naamallaan ja salaa ääripölhölle kymmenen tuopin -formaatille naureskellen.

Näin ei selvästikään ole käynyt.

Mutta viinajakso, siinä kysytään saako nainen juoda ja onko se yhtä siistiä kuin miehen juominen.

”Nainen ei saisi Suomessa käyttäytyä kuin mies”, Suvi aloittaa.

”Mutta Saamenmaalla saa vielä vähemmän. Se ärsyttää, että jos mä olen kännissä, se on suuri synti. Mutta tässäkin jaksossa sekottuu monta tulokulmaa aiheeseen. Ylipäänsä alkoholismissa ei ole mitään hienoa.”

Puhe kääntyy juomisen kautta syrjäytymiseen.

”Kaikkien pitäisi ajatella niin, että asioissa on eri puolia”, Kirste toteaa.

”Jos vaikka tapaa syrjäytyneitä nuoria, pitäisi olla inhimillisesti kiinnostunut ja myös innostunut heidän elämästään.”

”Saamelaisuudessahan ei ole hyvää ja pahaa”, Suvi jatkaa.

”On vain erilaisia näkökulmia. Hyväkin voi olla paha ja pahakin voi olla hyvä. Ei ole mustavalkoisuutta.”

”Saamelaiset on maailmankansalaisia”, Kirste myöntää.

”Vaikka se on ehkä vanhanaikainen kulttuuri, se on myös hyvin moderni ja kansainvälinen.”

Seuraa puhetta saamelaisuuden sisäänkirjoitetusta monikulttuurisuudesta. Se kulminoituu kiinnostaviin baarielämän kuvauksiin.

”Jos me siellä lähdetään Ranta-Mariin, siellä ollaan me pinkit korkkarit ja minhameet päällä. Sitten siellä on joku murjottava poromies metsävaatteet päällä, joku tyyppi joka ei ikinä pääse lukiosta läpi ja joku jolle autokoulu on mission impossible. Me ollaan totuttu alusta saakka siihen, että siellä ei ole vain rikkaille, vain intellektuelleille tai vain taiteilijoille suunnattuja baareja”, Suvi hehkuttaa.

”Se on jännä ilmiö”, Kirste sanoo. ”Että Helsingissä mennään baareihin, missä on samanhenkisiä ihmisiä.”

”Hipsterien luokse vai palomiesten luokse? Meillä on kaikki samassa lössissä. Sen takia mä viihdyn täällä Helsingissä esimerkiksi Stadin tähdessä. Siellä on kaikenlaisia ihmisiä. Städäri on paras paikka!”, Suvi hehkuttaa, edelleen.

”Täällä Helsingissä mulle on ollut iso haaste, miten ihmisiä luokitellaan cooliustason mukaan. Järkyttävää! Istuimme Loosessa, kuvaustauolla, siinä oli mukana yksi tuotannon puolen ihminen. Kaikki oli mukavia, kunnes tämä heppu huomautti, että kyllähän ne teidän kanssa juttelevat, koska te olette kameran edessä. Mutta ei kukaan jaksa hänen kanssaan puhua, kun hän ei ole. Se status on niin tärkeä. Halusin oksentaa pelkästä ajatuksesta.”

Kaiken monimuotoisuuden, avoimuuden ja rakkaudellisuuden keskellä naiset myöntävät kuitenkin hakeutuvansa omiensa pariin silloin, kun halutaan jakaa syviä asioita. Suvi kertoo, ettei ylipäätään halua puhua saamelaisuuteen liittyvistä asioista suomalaisten, edes sydänystäviensä kanssa.

”Mun on taas vaikea edes ystävystyä suomalaisten kanssa”, Kirste sanoo.

”Koska ne eivät ymmärrä mun elämäni suurinta osa-aluetta. Saamelaisuus liittyy niin vahvasti kaikkiin elämänalueisiin. Muiden kanssa on ikään kuin eri planeetalta. Mä asun yhä saamelaisalueella. Ei Saamenmaan uutisissa edes kerrota, mitä Suomessa tapahtuu. Me puhutaan siitä, mitä saamelaispolitiikassa tapahtuu, eikä jostain Heidi Hautalasta.”

Varsinkin Suville saamelaisaiheessa on juuri tällä hetkellä jotain kompleksista. Hän palaa haastattelun ajan jatkuvasti ajatukseensa siitä, ettei haluaisi esimerkiksi haastatteluissa lainkaan puhua saamelaisuudesta.

Silti hän palaa saamelaisuuteen koko ajan. Joka kysymyksessä. Kaikki elämänalueet todellakin ovat johdettavissa kotipaikkaan ja kansallisuuteen. Kulttuuriin, joka Suvin sanoin on ”täydellinen ja täydellisen paska.”

”Ainakin mulle on ihmisenä todella tärkeää, että asun tällä hetkellä Helsingissä. Saamenmaalla on todella kova sosiaalinen kontrolli. Mun on nyt helpompi nähdä, kuka olen. Olenko esimerkiksi uskovainen vai ateisti vai mikä.”

Ohhoh. Olemme juoneet jo aika paljon, ja meininki on yhä humalaisempaa. Suvi on maininnut heti haastattelun alussa, että Säpikkäät aikovat jouda noin viisi annosta per neito, siis yhteensä kymmenen. Joudun koko ajan muistuttamaan itseäni, etten laske ääneen montako jo olemme juoneet.

Juomisella on tietenkin vaikutuksensa. Naiset hehkuttavat ”Kymmenen tuopin haastattelun yhteiskuntapoliittista merkitystä konseptina.”

”Pelkäsin eniten, että alan kymmenen tuopin jälkeen joko itkemään tai rakastamaan tätä paikkaa, kaikkine näine kaakeleineen”, Suvi avautuu.

”Itkemään rakkaudesta. Tai että alan iskemään sua. Olen yleensä känniääliö.”

”Suvi on kännissä”, Kirste ilmoittaa

”Mä rakastan kaikkia paitsi vittumaisia ihmisiä. Kirste on samanlainen. Mutta ei me olla selkärangattomia. Vittuilen tarvittaessa takaisin”, Suvi vastaa.

 

Kuudes juoma (23.25)

”Monesti saamelainen taiteilija sortuu sellaiseen miellyttämisen haluun. Että saamelainen haluaa kuulla tuntureista ja joista”, Suvi sanoo.

”Sieltä tulee vähän joikua, ja niin lähdetään itsekin romantisoimaan sitä myyttiä. Sitä vahvistetaan kehumalla, että tulipa mahtava uusi Nils Aslak Valkeapää -kopio. Kritisoin sitä. Se on feikkiä.”

Olemme jonkin merkillisen käänteen kautta alkaneet puhua Kymmenen tuopin haastattelun erinomaisuuden ja minun iskemiseni sijaan saamelaisen taide-elämän ongelmakohdista. Tai Suvi ja Kirste ovat. Minulla on vähemmän sanottavaa.

Kirsten näkemys on vastakkainen.

”Mulla on mielipide! Saamelaismusiikissa vaikka se huilu ja tuuli joka tuivertaa ja se kraa kraa kraa – ne vaan kuuluu siihen. Ja sitten alkaa joikaaminen, mää tykkään siitä! Tykkään kun dokumenteissa kuvataan jutaavia porosaamelaisia.”

”Mutta en minä jaksa lukea vaikka runosta, että tuntureilla tuulee. Vaikka se tunturi merkitsee mulle ihan sikana, ja mä koen äärimmäisen spirituaalisia hetkiä sen laella. Haluan, ja mun täytyy sinne päästä. Mutta kun luen tuollaista, mä haluan jotain fressimpää näkökulmaa, en mä heti automaattisesti ajattele, että onpa hienoa ja syvä yhteys luontoon”, Suvi protestoi.

5_Marat_Sapikkaat_054

”Nuorison pitää olla rebeliä ja mieltä asioista! Ärsyttää, jos nuoriso yrittää vain esikuviensa manttelinperijöiksi. Rakastan Ailu Vallea, joka räppää pohjoisssaameksi, mutta monet muut vaan yrittää olla syvällisiä.”

 

Seitsemäs juoma (23.53)

Haastattelu alkaa takkuilla. Kysymysten välit ovat pitkiä. Tulee hiljaisuuksia. Suvi on sitä mieltä, ettei heistä ole enää saatavissa irti mitään. Kokeillaan silti henkilökohtaisuuksia, ehdotan.

Kertokaa rakkauselämästänne.

”Se on hirveän tylsää”, Suvi sanoo.

”Mä en ole koskaan ollut rakastunut”, vastaa Kirste.

”En ainakaan usko.”

Ja taas, saamelaisuus.

”Olisi hyvin vaikea elää suhteessa, jos toinen olisi eri kulttuurista. Ja jos se sen lisäksi vielä olisi eri arvomaailmasta, eri yhteiskuntaluokasta”, Kirste pohtii.

”Kun olin nuori, oli mahtavaa hengailla autoilijapoikien kanssa. Mä diggasin siitä, että ne ei välittäneet yhteiskunnan säännöistä. Miksi kaikkien pitäisi elää niin kuin on määrätty, sellainen ällöttää mua. Jotkut ihmiset ajelee pilistä vaan ja polttelee tupakkaa! Joku voi polttaa tupakkaa autossa! Mun kotona ei kukaan tupakoinut, saatika että autossa… Se oli rebelliä nuorena. Mutta nyt vanhuksena on tajunnut, että se ei kauan kanna. Se kyllä tuo enimmäkseen murhetta, jos on ristiriitaiset intressit, ja hävitään moneksi päiväksi juopottelemaan.”

Kysyn, ovatko Kirste ja Suvi sitten onnellisia. Suvilla käsite liittyy toisaalta hetkessä elämiseen, toisaalta haaveiluun pakastimesta.

”En elä designista tai statuksesta tai huonekaluista tai saavuttamisesta. Nautin hetkestä. Haaveilen pienessä kämpässäni Kalliossa, että olis keittiö, ehkä pakastin, nokkosia kuivatettuna, marjoja, Tenon lohta, ja voisin hirveästi kokata ruokaa. Se on ultimatehaave.”

Kirste sanoo, ettei ole onneton, muttei varsinaisen onnellinenkaan.

6_Marat_Sapikkaat_010

Höh.

Mistä tämä melankolia tulee?

”Mulla on vahva tunne, että tulen aina olemaan hieman onneton. Olen aika varma siitä. Olen kasvanut pieneen epätäydellisyyteen, ja olen kuitenkin täydellisyyden tavoittelija. Mutta joinakin aamuina nautin siitä, että en jaksa tehdä mitään. Sitten vaan nukun ja olen mailman joutavanpäiväisin ihminen. En tee oikeaa ruokaa, syön maksalaatikon. Se tekee minut onnelliseksi kun mietin, että olen säälittävin ja onnettomin hahmo koko Muumilaaksossa… Mulla on sellainen hoito, jolta kysyin, että kuka tulisi mun hautajaisiini, jos kuolisin.”

”Sulla on HOITO?”, Suvi keskeyttää.

”Niin, eiks ole uskomatonta. Hän koki, että olen onneton, kun mietin omia hautajaisiani. Mutta olen taipuvainen tuntemaan sellaisen elämän taakan.”

Onko se sitten se saamelaisuus taas. En tiedä. Naiset jatkavat matkaansa yöhön, vaikka olemme juoneet vasta seitsemän. Mietin ohikiitävän hetken, joisinko vielä kolme, kunnes muistan, että minulla on aika huono olo.

Juokaa vaikka te lukijat ne puuttuvat kolme tätä lukiessanne.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi