Lesboelämää, osa 17
Mainosten kertomaa

"Suomessa ei ole kaupallista voittoa tavoittelevia palveluita, jotka olisi räätälöity nimenomaan queer-naisten tarpeita ajatellen."

Ystäväni kävi keväällä Lontoossa suurilla homo- ja lesboelokuvien festivaaleilla (oi joi!) ja toi minulle tuliaisena g3-lehden.

g3 on brittiläinen printti- ja nettiversiona ilmestyvä aikakauslehti ei-niin-heteroille naisille.

Olen ennenkin satunnaisesti lukenut brittiläisiä gay-lehtiä, ja olen käynyt muutamaan otteeseen lomalla Lontoossa ja samalla lepakkoklubeilla ja sateenkaaripuodeissa. Silti nämä lehdet jaksavat aina hämmästyttää kertomalla suuren maailman tarjonnasta, joka saa aiemmin minusta runsaalta tuntuneen helsinkiläisen queer-kulttuurin näyttämään yhtäkkiä vaatimattomalta.

Kiintoisien juttujen lisäksi silmääni pistivät g3-lehdessä olevat mainokset, vaikka yleensä suomalaisia lehtiä lukiessani vain harppaan ilmoitusten ohi.

Osa g3:n mainoksista oli houkuttelevia, mutta sellaisia, joita osasinkin odottaa: sateenkaariväelle suunnattuja elokuva-, musiikki-, kulttuuri- ja juhlimisfestivaaleja, tasa-arvokulkue Brightonissa (Brighton Equality Walk), lesbobaareja, televisio-ohjelmia lesboista ja parinetsintäsivustoja netissä (lehdessä oli jopa mainos ainoastaan femmeille suunnatusta deittisivustosta!). Jo ne mainokset herättivät minut miettimään, mitä enää heilun Helsingissä kun Lontoon Sohossa minua odottaisivat Candy Barin tarjousdrinkit…

Eniten g3-lehdessä yllättivät mainoksissa nimenomaan lesboille, biseksuaaleille, homoille ja transsukupuolisille palveluitaan tarjoavat yritykset.

Näitä olivat vakuutuspalvelu, useat hedelmöityshoitoklinikat ja adoptiotoimistot, seksuaaliklinikka, terapiakeskus, hääjärjestäjä, lomamatkajärjestäjä, useampi hotelli, seksivälinekauppa, alusvaatekauppa netissä (maskuliinisille tytöille), kampaamo (kuvassa on piirretty nainen lesbisellä, sivusta siiliksi ajellulla tukalla ja irokeesilla), asunnonvälittäjä, asunnot (siis kerrostalo täynnä lesboja?! Pakkaan täällä jo muuttolaatikoita…), muuttofirma (mainoslause kertoo firman olevan erikoistunut lesbo- ja homoasiakkaisiin jo 25 vuoden ajan) ja jopa vasta-avattu brightonilainen kalaravintola, joka näköjään mainostaa homoystävällisyyttään.

Suomessa ei koskaan, ikinä, milloinkaan näe tällaisia mainoksia aikakauslehdissä, ei edes nykyään ainoassa sateenkaarilehdessämme Normihomolehdessä. Suomessa ei edes ole kaupallista voittoa tavoittelevia palveluita, jotka olisi räätälöity nimenomaan queer-naisten tarpeita ajatellen. Lontoossa on asukkaita yhtä paljon kuin koko Suomessa kansalaisia, joten lesbot ja bi-naisetkin ovat siellä iso kohderyhmä mainostajille.

Suomessa hedelmöityshoitoklinikoilla on myös asiakkainaan naispareja ja sinkkulesboja, mutta klinikat eivät silti lehdissä mainosta palveluitaan tälle kohderyhmälle.  Ehkä kyse on klinikkojen henkilökunnan arkuudesta tai piilosyrjivistä asenteista? Suomessa naispari ja heteropari ovat lapsettomuushoitojen kohdalla eriarvoisessa asemassa, sillä esimerkiksi Kelan tukia ei myönnetä naispareille ollenkaan, ei edes silloin kun äidiksi haluavan lesbon lapsettomuus johtuisi myös sairaudesta.

Ei Iso-Britanniakaan ole silti auvoinen moniarvoisuuden paratiisi. Vähemmistöille tarjotaan omia palveluita luultavasti myös siksi, että muuten he kohtaisivat syrjintää ja tietämättömyyttä. Olen kuullut tutuilta ja lukenut lehdistä kuinka Lontoossa asuvat lesbot ja bi-naiset ovat saaneet sekä nauttia runsaasta queer-kulttuurista ja vapaamielisestä ilmapiiristä, että toisaalta kohdata valtaväestön puolelta ennakkoluuloja.

Suomalainen ystäväni asui jonkin aikaa Lontoossa kommuunissa ja kertoi minulle heterokämppiksestään, joka oli kerran sotkenut hänen pedatun sänkynsä ja puhissut samalla, ettei pidä lesboista.

Ehkä omien kaupallisten palveluiden syynä on sekä lesbojen erityisten tarpeiden hienotunteinen huomioonottaminen, että toisaalta keino välttää homofobiaa ja kiusallisia tilanteita. Tavallisella seksuaaliklinikalla lesbojen ongelmia ei kenties aina oteta vakavasti tai ymmärretä ollenkaan. Tavallisen muuttofirman työntekijät saattavat suhtautua tympeästi naisparin tavaroiden kuskaamiseen. Vuokraisännät voivat suoralta kädeltä hylätä naisparien hakemukset.  Tavallisessa kalaravintolassa toisiaan kädestä pitävä naispari voi saada ei-toivotun paljon huomiota.

g3:ssa on myös mainos auttavasta puhelimesta, johon voi soittaa jos on kohdannut homo- tai transfobiaa. Kuvassa on nuori nainen ja teksti naisen vieressä on hyytävä mutta valitettavan tuttu: ”Kun minua ahdisteltiin bussissa, kukaan ei auttanut minua. Jälkeenpäin taas kukaan ei kuunnellut minua…”. Lehdessä on mainos toisestakin auttavasta puhelimesta, joka etsii vapaaehtoistöihin kuuntelijoita ja lisäksi tukijäseniä rahoittamaan toimintaansa.

Lehdessä on lisäksi ilmoituksia turvakodeista LGBT-nuorille, joiden vanhemmat ovat heittäneet heidät kadulle. Mitä varhaisemmassa iässä nuoret osaavat tunnistaa omat taipumuksensa ja uskaltavat kertoa niistä perheilleen, kiitos LGBT-kulttuurin kasvavan näkyvyyden, sitä enemmän teini-ikäiset joutuvat ongelmiin vanhempiensa kanssa. Jos vaikka nainen tajuaa vasta parikymppisenä pitävänsäkin toisista naisista, hän on jo luultavasti muuttanut pois kotoa viettämään itsenäistä elämää. Kuitenkin esimerkiksi 15-vuotias on yhä hyvin riippuvainen vanhemmistaan. Seuraukset ovat siis katastrofaaliset, jos vanhemmat tai edes toinen vanhempi ei hyväksy nuorta sellaisena kuin hän on.

Omien porukoiden kadulle heittämistä homonuorista, tosin San Franciscossa, kertoo myös suomalaisen Susanna Helkeen koskettava dokumentaarinen elokuva American Vagabond (2013).

Se, ettei Suomessa ole LGTB-ihmisten avuksi perustettuja auttavia puhelimia ja tukiasuntoloita, ei kerro siitä, ettei täälläkin niille olisi tarvetta. Erilaisia nuoria kiusataan koulussa ja kotona, ja jopa aikuisia työpaikoilla. Moni suomalainen LGTB-ihminen voi kärsiä juttukaverin puutteesta. Koska Suomessa LGTB-yhteisö on pienempi kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, rahoitusta tukipalvelimille on vaikeampi saada kokoon. Toisaalta täällä SETA tekee hyvää vapaaehtoistyötä. Helsingissä ja muissa isommissa kaupungissa gay-nuoret kohtaavat harvemmin jyrkkää torjuntaa vanhemmiltaan. Teinin heterokavereillekin lesbous voi olla vain siisti juttu, mutta ääriesimerkkinä pikkupaikkakuntien uskovaiset yhteisöt ovat jo hyvin tuomitsevia erilaisuutta kohtaan.

Kannattaa siis muistaa, että Kansainvälinen homofobian vastainen päivä on jälleen pian, 17. toukokuuta. Sitä päivää ei vietetä turhaan.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi