Kadonnutta enoa etsimässä – Miehuudesta, kalsareista ja 70-luvun haamuista

Sylvin Jean Ramsay Maunula & Meriluodon My Lost Uncle – kalsarikonseptin julkistustilaisuudessa jäänmurtaja Urholla.

Sylvin Jean Ramsay Maunula & Meriluodon My Lost Uncle – konseptin julkistustilaisuudessa jäänmurtaja Urholla.

Kuvat: Aki Ala-Kokko

Olemme jäänmurtajalla.

Urholla, jos ihan tarkkoja ollaan. Jäät ovat kauan sitten jo murtuneet, ja lämmin kesäaurinko on lämmittänyt vihreän etukannen  niin kuumaksi, että kuumuus puskee Conversejen läpi. No, viileä cava viilentää. Itse asiassa tarkemmin sanottuna sympaattisen suomalaisen perheyrityksen Ekowinen maahantuoma (ei löydy Alkon hyllyiltä, mutta kannattaa nähdä vaiva ja tilata yrityksen sivuilta) Castell D’Agen luomu-cava, Anne Marie, Brut Nature Reserva.

Tavallisesti en mainostaisi alkoholijuomaa, mutta tässä tapauksessa teen poikkeuksen, juoma on sen verran erinomainen, niin maultaan kuin taustoiltaankin. Luomuviini tulee pieneltä 20 hehtaarin tilalta Barcelonan kupeesta, ja kuulemma viiniköynnöksien hyvinvoinnista huolehtivat niiden välissä vapaana vaeltavat lampaat. Syövät rikkaruohot ja lannoittavat ohimennen. Tekee mieli suudella viiiniä. Anna sille kielarin.

Sisällä alkaa esitys, astun takaisin hämärään.

Olemme täällä juhlistamassa vaatesuunnitelija Jani Maunulan ja graafinen suunnittelija Antti Meriluodon uutta konseptia, My Lost Unclea. Komeiden visuaalien, mystisen konemusiikin ja maailmanluokan puitteiden (hei kamoon, JÄÄNMURTAJA, hei!) keskellä joutuu nipistämään itseään, sillä esiteltävä tuote on pohjimmiltaan kumminkin jotain niin arkista kuin MIESTEN ALUSHOUSUT.

Tai niin voisi tyhmempi luulla. Itseasiassa Maunula ja Meriluoto ovat luoneet kokonaisen maailman, jossa menneiden aikojen vahva usko omaan tekemiseen ja nykyajan ennakkoluulottomuus lyövät kättä. Kaikki on viimeistä piirtoa myöten mietittyä, ja arvot ovat kohdillaan. Alushousujen toteuttamisesta vastaavat 70- ja 80-luvulla Lassiella ja Malli-Marissa työskenelleet suomalaiset käsityöläiset ja heidän jälkeläisensä. Nämä kalsarit kun vetää jalkaan, ei tarvitse tunte huonoa omaatuntoa Aasian hikipajojen ihmispolojen puolesta.

My Lost Unclen selkäranka on tarina Kokkolasta merille lähteneestä ja sille tielleen kadonneesta enosta Andreas Maunulasta, jota Maunula kertoo hellyttävän tosissaan. Jopa niin tosissaan, että hetkeksi alan uskoa tarinaan.

Toisaalta, niinkuin kaikissa hyvissä tarinoissa, on yhdentekevää onko tarina tosi vai ei, sillä sen implikaatiot osuvat napakymppiin. Kysymys on eräänlaisesta maskuliinisuuden käsitteen uudelleenhahmottamisesta. Merkittävää on, että Andreas-eno on kadonnut Atlantilla 21.6.1979, eli juuri puoli vutta ennekuin 80-luku astuu näyttämölle.

Urhon valinta kulisseiksi ei täten ole sattumaa. Sisutukseltaan ja hengeltään vuonna 1975 rakennettu jäänmurtaja on 70-lukulaisen Kekkoslovakian lippulaiva, jossa mikään ei ole muuttunut neljäänkymmeneen vuoteen. Hurmaavat vintage-miestarjoilijat valkoisissa kauluspaidoissan ja mustissa liiveissään ja ruseteissaan kiikuttavat höyryäviä vateja erilaisia makkaroita ja lihapullia. Cava ja Saimaan Juomatehtaan erinomainen Marsalkka-olut virtaavat.

Maunulan ja Meriluodon kosmopoliittinen olemus istuu ympäristöön niin huonosti, että se istuu siihen täydellisesti. Nämä viileät nuoret leijonat nauttivat tilanteesta silminnähden. Heillä on pokkaa vuokrata näin jämäköillä historiallisilla konnotaatioilla lastattu laiva julkaistakseen KALSARIT, ja he tietävät että me tiedämme sen.

Vaatii taitoa ylevöittää joku näinkin arkinen esine. Maunula pohjustaa vaatetuskonseptin ensimmäisen tuotteen valintaa sillä, että alushousut olivat ensimmäinen asia, jonka Andreas-eno pakkasi reissuun lähtiessään. Kaikilla on sellaiset, vaikka ne ovat piilossa. Eli pinnan alla meitä kaikkia yhdistävä tekijä, joka silloin tällöin antaa elonmerkkejä itsestään vesirajan yläpuolella.

Ensi silmäykseltä housut ovat varsin peruskalsarit. Hieman tulee ikoniset Everlastin nyrkkeilyshortsit mieleen, joskin ”Everlast” -sanan tilalla lulee ”I’M ALIVE!”, joka tarinan mukaan on viesti, joka lukee ensimmäisessä viestissä mitä perhe Andreasilta saa neljään vuoteen.

Seuraavaksi huomio kiinnittyy ompeleisiin. Anatomisia muotoja tukevat linjat ovat kuin harpilla ja viivoittimella merikortille piirrettyjä reittejä. Konsepti toimii tälläkin tasolla. Ihailtavaa.

Myönnän alussa olleeni skeptinen, ja suhtautuneen tilaisuuteen hieman kuin pieni poika keisarin uusiin vaatteisiin (hei kamoon, KALSARIT!), mutta Maunulan ja Merisalon omistautuminen ja ihailtavan eheä konsepti vangitsee mukaansa. Merisalon tunnelmallinen, hieman sci-fimäisellä mystiikalla pelaava esittelyvideo ja konseptin nettisivu www.mylostuncle.com rakentavat osaltaan konstruktiota, jolla on yksi jalka menneisyyden miehuuden ihanteissa ja toinen nykyisyyden suurkaupunkien ja klubien kiihkeässä sykkeessä.

urkki2

Entäs Kekkonen sitten? Olemme sentään hänen nimikkolaivallaan.

”Kekkonen oli ensimmäinen ja viimeinen supersankaripresidentti. Siksi. ”, sanoo Maunula kuin tilauksesta.

Ja kalsareistaanhan ne supersankarit tunnetaan. Tekee suorastaan mieli vetää nämä housujen päälle.

P.S. Suosittelen muuten tutustumaan Urhoon jos vaan tilaisuus tulee. Kekkosen omaan sviittiin pääsee sisään, ja tirkistelyn kliimaksina vessassa odottaa suhteettoman suuri vessaharja. Suuret harjat suurmiehillä, toden totta. On riittänyt rassatttavaa, ilmiselvästi. (Jäätte visiitillänne paitsi tilaisuutta varten tilattua Thomas Broumandin kauhuestetiikalla pelaavaa, ääneen reagoivaa video-installaatiota Kekkonen kohtaa Saatanan, mutta kyllä se kapyysi itsessään on vaikuttava sellaisenaankin. )

urkki1

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi