Miksi naiset eivät ”osaa” soittaa?

Mervi Vuorela kysyi aiemmin tänään Yle musiikin verkkosivujen kolumnissaan, miksi naisbändit ovat niin huonoja. Iida Sofia Hirvonen vastaa, että naisia ei ole koskaan otettu popkulttuurissa vakavasti.

Mervi Vuorela kysyi aiemmin tänään Yle musiikin verkkosivujen kolumnissaan, miksi naisbändit ovat niin huonoja. Iida Sofia Hirvonen vastaa, että naisia ei ole koskaan otettu popkulttuurissa vakavasti.

Savages-kuvat: Emma Suominen

Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi naiset eivät ”osaa” kirjoittaa suurromaaneja, koodata tai perustaa uskontoja. Koko länsimainen kulttuurihistoria on etuoikeutettujen valkoisten miesten (kirjoittama) tarina, joka on hiljentänyt naisten äänet alusta alkaen. ”Naisbändejä” löytyy rockin historiasta hyvin vähän, ja vain harva niistä on vallannut paikan kaanonissa.

Mervi Vuorela selittää Yle-kolumnissaan ilmiön sillä, että ” ettei monikaan nainen ole halukas opiskelemaan soittamista ja siihen liittyvää teknologiaa kokonaisvaltaisesti. ”

Kuitenkaan esimerkiksi klassisen musiikin kohdalla tällaista ilmiötä ei ole. Naismuusikot treenaavat soittamista, teknologiaa ja säveltämistä huipputasolle asti. Klassisen musiikin maailma ottaa naisten toiminnan vakavasti ja rohkaisee lahjakkaita muusikoita sukupuolesta riippumatta. Ei ole ihme, että tällaisessa asetelmassa niin miehestä kuin naisesta voi yhtä hyvin tulla alansa huippu.

Savages3

Lannistava totuus on se, että vallitseva toimintakulttuuri muuttuu nopeasti itseääntoteuttavaksi ennusteeksi. (Mies)kriitikot keskittyvät naismuusikoista kirjoittaessaan kommentoimaan sitä, että ”ainakin sentään oli jotain mitä katsella”: Torjuva ”ei nainen kuitenkaan osaa tehdä muuta kuin näyttää hyvältä”-asenne tuottaa omannäköistään toimintaa. Se asettaa hyvältä näyttämisen ja miesten huomion kohteena olemisen naisten elämän korkeimmaksi päämääräksi.  Aktiivinen nainen muuttuu tällaisessa asetelmassa automaattisesti rumaksi ja sekopäiseksi, koska hän kieltäytyy pysymästä hiljaisena tarkkailun kohteena.

Lahjakkuus vaatii ylipäätään rohkaisua, yhteistyötä ja kannustusta muuttuakseen onnistumisiksi. Naiset kasvavat jo nuoresta asti vihaamaan toisiaan ja ihailemaan miehiä, ja tästä lähtökohdasta ei ole helppo lähteä perustamaan bändejä muiden naisten kanssa. Moni lahjakas nainen ei ylipäätään koskaan tee mitään, koska hänen itseluottamuksensa on jo valmiiksi matalammalla kuin miesten.

Kukaan ei synny ison egon kanssa, vaan se vaatii ympäristön buustausta. Rock on miesten maailma, jossa MiesNerot taputtelevat toisiaan selkään eikä muille äänille jää tilaa.

Riot Grrllin kaltaiset liikkeet ovat syntyneet sen vuoksi, että naisten on täytynyt luoda musiikissa oma tilansa, jotta he voisivat ilmaista itseään. Itseilmaisun tarve on yleisinhimillinen, eikä se kuulu miehille sen enempää kuin naisillekaan.

Länsimaisen kulttuurin historiassa nainen on kelvannut perinteisesti korkeintaan sivustakatsojaksi tai muusaksi. Popkirjoittajat stereotyypittelevät naiset valmiisiin muotteihin. Näitä ovat esimerkiksi ”vihainen nuori nainen”/ ”viaton luonnolapsi”/ ”villi seksiobjekti”. Yksikään näistä stereotyypeistä ei ole ”nero”. Voisitteko esimerkiksi kuvitella, että Beatles, Guns `n` Roses, Nirvana tai vaikka Bob Dylan olisivat naisia? Ette niin, mutta miettikää, onko viimeisen kymmenen vuoden sisällä syntynyt  tällaisia uusia Rockin Dinosauruksia? Ei ole, ja se osoittaa, että valkoisten miesten tekemä rock ei ole ollut pitkään aikaan ainoa ”relevantti” musiikinlaji. Kaanon on hajalla.

Jos naisia ei oteta popmusiikissa vakavasti, heillä ei ole mitään menetettävää. Monet naiset eivät edes halua olla osa länsimaisen popmusiikin kaanonia. Eikä heidän tarvitsekaan. Kiitos internetin, oman tilan ottaminen on muuttunut kulttuurissa entistä helpommaksi. Jos tulevaisuuden musiikintekijät eivät asetu valmiisiin neromuotteihin, he luovat uudenlaiset toimintatavat.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi