Flow Festival:
The Knife (SWE), Kate Boy (SWE)
Nokia Blue Tent 7.8.2013

"The Knifen posse tanssii kuin amatöörilauma, joka saavuttaa joka ikisellä iskulla parhaan hetkensä."

The Knife:

 ★★★★☆ 

Kate Boy:

 ★★★☆☆ 

Sylvi meni rakastamaan Kate Boyta, mutta vaihtoikin kesken iltaa rakastetun The Knifeen.

The Knife-kuvat: Flow Festival

Kate Boy-kuvat: Johanna Siik

 Tänä vuonna Suvilahdessa on kahta päivää ennen Flow Festivalin alkua rauhallista. Sinisessä teltassa ei näy jälkeäkään siitä kiihkeästä ja ahdistavaksi tiivistyvästä tungoksesta, mikä leimasi viime vuoden festivaalin avajaiskonserttia. Bon Iverin buukkaus oli silloin järjestäjiltä ajoituksellinen napakymppi. Intiimissä telttatilassa kuuntelivat hempeää kitaraihmettä yhtä lailla yritysvieraat ja ne todelliset fanit.

Vuoden 2013 avausnumeroksi on buukattu The Knife -duon Shaking the Habitualshow. Sisarusyhtyeellä on paljon pitkäaikaisia ja vannoutuneita seuraajia, mutta massojen musiikkia se ei vieläkään ole. Intensiivisen live-vedon aikana huomaa kaipaavansa enemmän kiihkoa ja massaa, mutta toisaalta: onpahan enemmän tilaa tanssia.

Lämmittelijän osa on miltei millä tahansa keikalla onneton: lämppärin rooli kun on vain ja ainoastaan valmistella yleisöä pääesiintyjää varten. Harvoin tämä uusi tai vähän kiertänyt esiintyjä pystyy tai edes yrittää nousta seuraajansa tasolle, mutta useimmiten yritystä ei ainakaan puutu.

KateBoy1

Ruotsalais-australialaisen Kate Boyn tapauksessa yritystä piisaa, mutta sisältöä ei. Se on todella sääli, sillä Kate Boy teki vuoden alussa yhden tanssittavimmista kappaleista aikoihin. Valitettavasti viimeiseksi kuultavaa ja liian lujalla basson tasolla pilattua Northern Lights -hittiä ennen biisejä on vain muutama ja niissäkin on hieman venymisen makua. Nelihenkinen yhtye on kuitenkin panostanut lava-asuihin ja jokaisella jäsenellä on myös jotain oikeaa soitettavaa. Kaikkien tarttuessa rytmikapuloihin perkussionakutusta kuuntelee likimain haltioituneena.

KateBoy2

Kate Boysta jää päällimmäisenä mieleen pettymys ja keskeneräisyys, sillä osaamista yhtyeellä on, materiaali vain puuttuu. Northern Lightsiä seuranneet lohkaisut eivät ole esikoiseen verrattuna mitenkään kummoisia kipaleita, mutta toivo elää, että aikaiseksi saadaan uusi hitti ensi talveksi.

The Knife tuo lavalle kattavan esiintyjäryhmän, jonka joukkoon Karin Dreijer Andersson ja Olof Dreijer solahtavat mukavasti. Aiemilta keikoilta tutut venetsialaisnaamiot loistavat poissaolollaan, ja vaikka kasvojen tunnistettavilla piirteillä ei varsinaisesti repostella, näkee lavakameroiden lähikuvasta suunnilleen, miltä Karin ja Olof näyttävät. Ryhmä korostaa yhtenäisyyttä välillä nyrkkeilijän vaatetusta muistuttavilla hupputakeilla, välillä peruukeilla, välillä futuristisilla haalareilla – eikä siinä mitään, sillä kokonaisuus on todella toimiva musiikillinen lavashow.

 Bändi ja tanssijat, jotka välillä sotkeutuvat toisiinsa ja taas erkanevat, tietävät täsmälleen mitä tekevät, ja jokaikisestä liikkeestä ja yksittäisen henkilön lavasijannista on taatusti kokonaisuuden ohjaajalla taatusti tarkka näkemys. Vaikka biisien tunnistettavuus onkin pop-konserttien olennainen osa, jotta yleisö keikkaa jaksaa seurata, The Knifen esiintymisessä pääpaino on kokonaisuudessa ilman, että hittibiisiaines siitä lainkaan kärsisi.

Koreografia tekisi mieli syleillä. En muista nähneeni koskaan keikkaa, jossa house, voguing, dancehall, ja muut sekalaiset katutanssiainekset olisi integroitu yhtä vaivattomasti osaksi esitystä ilman väkinäistä showfiilistä. Olkoonkin Lady Gagan ja Rihannan kaltaisilla artisteilla taustallaan ammattitanssijat, mutta The Knifen posse tanssii kuin amatöörilauma, joka saavuttaa joka ikisellä iskulla parhaan hetkensä. Tanssijoita ei ole myöskään häivytetty turhaan taakse tai pakotettu liikehtimään ja näyttelemään luonnottomia, genreen pakollisia tunnetiloja, he yksinkertaisesti bilettävät hallitusti. Parhaita hetkiä koetaan silloin, kun muutaman sekunnin mittaista askelpätkää toistetaan lavalla loputtomiin ja yleisö matkii sitä melkein huomaamattaan.

The Knife kuulostaa elävänä miellyttävän orgaaniselta. Viimeisimmän levyn nimen mukaisesti lavalla sheikataan ja ravistetaan, ja tuotetaan ääntä tässä ja nyt. Syntikat ovat toki mukana, eikä efekteissä säästellä, mutta monta hienoa hetkeä koetaan ilman varsinaisia sähköisiä apuvälineitä. Laulu on tuttua The Knifea, mutta siinäkin yksilö katoaa välillä trion stemmalauluihin, mikä korostaa esiintyjän ja yleisön yhteenkuuluvutta.

knife2

Ei Shaking the Habitual silti täydellinen kokemus ole. Jos yksittäiset kappaleet onkin mietitty viivottimen tarkkuudella tapahtuviksi, liki jokaisen osasen jälkeen tulee piinallisen pitkäksi venyvä tyhjä ja pimeä kohta. Katkonaisuus tuntuu puolityhjässä teltassa kolholta ja tauon aikana on liian nopeaa hakea tiskiltä uusi oluttölkki. Tauot ovat omituisia, sillä ohjaus ei selvästikään vaadi yhdenkään tanssijan, bändiläisen tai edes Dreijerin jatkuvaa läsnäoloa lavalla. Välillä muutama housebiccaava tanssija jopa selvästi lepuuttaa itseään lavan laitamilla kesken biisin, mikä ei tunnu millään tavalla oudolta.

Välispiikeissäkin on Dreijereillä kehittämistä. Onhan se mukavaa, että Helsinki on taas maailman paras paikka ja yleisö pussailtavan rakastettavaa, mutta The Knifen historian tuntien ”we love you”:n hokeminen tuntuu feikiltä. Eikä siinä mitään, vaikka sitä oikeasti tarkoitettaisiinkin, mutta tunnelmanvaihdos taiteellisesta, etäisestä ja vähän kummallisesta ruotsalaiselektrosta yleisöä halailevaksi normi-Olofiksi on hieman liian suuri.

Siitä huolimatta The Knife jättää voimaannuttavan ja täytetyn olon. Keikalta lähtiessä ei varsinaisesti tee mieli tunkea korviin kuulokkeita ja kuunnella läpi settilistaa, koska sen näkemisessä on vielä paljon fiilisteltävää. Se ei ole mikään pieni saavutus.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi