Kamera kohti todellisuutta:
Espoo Ciné 2013

"Sylvin lyhyt ennakkokatsaus pitäytyy yhdessä lajityypissä: dokumentissa."

Perjantaina starttaavan elokuvafestivaalin ohjelmistoon kuuluu runsaasti teemoja fantasiasta sukupuolivähemmistöihin ja perheestä polkypyöräilyyn. Sylvin lyhyt ennakkokatsaus ei osannut pysyä yhden teeman alla, mutta pitäytyi yhdessä lajityypissä: dokumentissa.

I Am Divine 2
I Am Divine
(USA 2013)
O: Jeffrey Schwarz
K-16

 ★★★★☆ 

Divinen kaltainen kulttitähti on sekä antoisa että hankala dokumentin aihe. Baltimoressa John Watersin naapurustossa varttuneen Harris Glenn Milsteadin elämä ja elokuvat tarjoavat yltäkylläisesti materiaalia pitkän elokuvan tarpeisiin, mutta toisaalta Divinen jälki valkokankaalla ja faniensa mielessä on niin vahva, että yhdenkään dokumentin on vaikea purkaa sitä osiin.

Eikä se varsinaisesti ole Jeffrey Schwarzin dokumentin tarkoitus. I Am Divine ei yritä (eikä pysty) samaan kuin dokumentin nimihahmo Watersin elokuvissa tai discosinkuillaan. Tajunta ei räjähdä, oksennus ei nouse kurkkuun eivätkä naurunkyyneleet silmiin. Dokumentti kuljettaa Divinen rääväsuisen roskan ja katu-uskottavan kapinan sfääreistä tavallisten ihmisten piiriin. Se on toisaalta ansio, toisaalta pettymys.

Fanit eivät silti halunne missata tietoja Divinen rakkausseikkailuista (niitä riitti!), hänen pössyttelytahdistaan tai siirtymisestään koulukiusatusta surusäkistä Waters-filmien roska-Monroeksi. Dokumentissa on vetävää arkistokuvaa ja nimekkäitä haastateltavia. Pätkiä nähdään myös näyttelijän vähemmän tunnetuista elokuvista kuten Lust in the Dust (1985).

Sitä dokumentti ei onnistu selittämään, kuinka alhaisin roska – kuten koiranpaskan nieleminen kameran edessä – saattaa elokuvayleisön joukossa synnyttää mitä ylevimpiä tunteita, fiiliksen kuulumisesta kansainväliseen friikkiyhteisöön.

Ke 21.8. klo 19.00 Bio Rex Sello
Pe 23.8. klo 21.30 Tapiolasali

 

Poski poskea vasten 1©Viviane Blumenschein
Poski poskea vasten
(Mittsommernachtstango, Argentiina – Saksa – Suomi 2013)
O: Viviane Blumenschein.
S

 ★★½☆☆ 

Poski poskea vasten kertoo kolmesta argentiinalaismuusikosta kiertämässä Suomea paikallisen tangon perässä. Dokumentin alkuun on leikattu Aki Kaurismäen kertoma, vaihtoehtoinen tangon historia. Hänen mukaansa tango päätyi Argentiinaan Suomesta merimiesten mukana, suomalaiset ovat vain olleet liian vaatimattomia ottaakseen kunnian tangon syntymästä.

Pokkahuumorin hallitsevan, ilkikurisen ohjaajan lausunto on dokumentin lähtökohta – ja myös sen hauskin hetki. Walter ”Chino” Laborde, Diego ”Dipi” Dvitko ja Pablo Greco ovat muka-tuohtuneita siitä, että heidän kotikaupunkinsa Buenos Airesin kansanmusiikkia väitetään kylmän pohjoisen luomukseksi. Siksi he haluavat matkata Suomeen ja tavata paikallisia muusikoita M.A. Nummisesta Riku Niemeen ja Reijo Taipaleeseen.

Etenkin suomalaiskatsojalle dokumentti näyttäytyy hetkittäin kiusallisena kliseesumppuna. Argentiinalaismuusikot ajelevat Ladalla hiekkateitä, saunovat mökkimaisemissa ja ihmettelevät maan ja sen asukkaiden hiljaisuutta. Tilanteissa on liikaa lavastuksen makua.

Mitä siihen tangoon tulee, pitäkööt argentiinalaiset sofistikoituneemman versionsa. Meillä on aina Satumaa.

Ti 20.8. klo 19.15 Louhisalo.
Dokumentin saksalaisohjaaja Viviane Blumenschein on paikalla näytöksessä, jonka jälkeen Tapiola Gardenissa järjestetään Poski poskea vasten –tangoilta.

 

Bambi 03
Bambi
(Ranska 2013)
O: Sébastien Lifshitz
S

 ★★★★☆ 

Toisten elämään mahtuu useita elämiä. Marie-Pierre Pruvot on yksi heistä. Berlinalessa parhaan dokumentin Teddy-palkinnon voittanut elokuva kertoo Algeriassa 1930-luvulla syntyneestä pojasta, joka rakasti siskojensa vanhoja mekkoja, äitinsä mielestä vähän liikaakin.

Nähtyään pariisilaisvarieteen shown, Marie-Pierre tunsi löytäneensä mahdollisuuden vapauteen. Hän muutti Pariisiin, loi mainetta Pigallen drag queenina, rakastui mieheen, kävi sukupuolenkorjausleikkauksessa, rakastui naiseen ja ryhtyi opettajaksi.

Käänteitä täynnä oleva elämäntarina kuullaan sen kokijan omin sanoin. Marie-Pierren muistelot ovat punnittuja ja kokemus tulee lähelle, vaikka se olisi katsojalle vieras. Ohjaaja Sébastien Lifshitzilla on ollut malttia luottaa kertojaansa eikä rönsyillä liikoja. Runsas arkistomateriaali Marie-Pierren elämästä lienee tehnyt tehtävästä hiukan helpomman.

Yksityinen kokemus ei ehkä kasva universaaliksi samastumisen niveleksi, mutta dokumentin voima on juuri tarinan henkilökohtaisuudessa. Vain kylmimmät kyynikot voisivat kyseenalaistaa sydämensä avaavan kertojan kokemuksen.

Ti 20.8. klo 21.30 Tapiolasali
Ke 21.8. klo 16.00 Tapiolasali
Pe 23.8. klo 19.30 Louhisali

 

spirit-of-45
Spirit of ’45
(Iso-Britannia 2013)
O: Ken Loach
S

 ★★★½☆ 

Ken Loachin näytelmäelokuvat eivät ole koskaan kaihtaneet poliittisia sävyjä, mutta hänen dokumenttinsa kiskovat aiheensa suoraan politiikasta. Spirit of ’45 ottaa lähtökohdakseen toisen maailmansodan jälkeisen labour-puolueen historiallisen voiton Iso-Britanniassa. Siitä dokumentti ulottuu 1930-luvun slummeihin ja työttömyyteen – sekä Thatcherin ajan slummiutumiskehitykseen ja työttömyyteen.

Vuonna 1945 avoimesti sosialistisia ideoita hellineen labour-puolueen vaalivoitto tuotti monta työväenluokalle tervetullutta uudistusta: rautatiet, kaivokset ja terveydenhuolto kansallistettiin ja ihmiskelpoisia vuokra-asuntoja rakennettiin urakalla.

Aikalaistodistajat poliitikoista kaivosmiehiin ja sairaanhoitajiin kertovat yhtämielistä tarinaa poikkeuksellisen toiveikkuuden ajasta Iso-Britannian poliittisessa historiassa. Anekdootit ja muistelot ovat paikoittain myös liikuttavia, mutta lausuntojen analyyttisyys pitää nyyhkykarkelot kaukana. Haastateltavat ovat todistajia, eivät tunteiden tulkkeja.

Välillä on hiukan epäselvää, kuka arkistofilmien päällä puhuu. Tarkempi nimeäminen pönkittäisi dokumentin uskottavuutta, tai ei ainakaan haittaisi sitä.

Uskottavuuden kannalta ongelma saattaa joillekin olla myös dokumentin mustavalkoisuus (ei filmin väri, vaikka sekin on mustavalkoinen). Haastateltavat edustavat yhtä kantaa, vaikka työväenluokka tuskin koskaan on ollut niin yksimielinen kuin dokumentti antaa ymmärtää.

Asenteen mustavalkoisuus on kuitenkin valinta, jota Loach ei ole koskaan piilotellut, päinvastoin. Fiktion muodossa ohjaajan poliittinen näkemys tosin ilmenee sulavammin.

Pe 16.8. klo 19.15 Louhisali
Ti 20.8. klo 17.00 Bio Rex Sello 4

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi