Villiyrttejä etsimässä

"Epäluuloisena nypin pihasauniosta lehdet ja mykeröt ja heitän ne kattilaan fenkolien ja perunoiden sekaan."

Kuvat: Maija-Kaisa Myllymäki

Miltä tuntuu hakea yrtit lähimarketin sijaan lähimetsästä tai -puistosta? Kaupunkilaistunut toimittaja paineli luontoon villiyrttiopus kainalossa.

Minulla oli lapsena kaneja. Pulleita, punasilmäisiä maatiaiskaneja, jotka rakastivat syömistä. Kesäisin poimin niille mutustettavaksi piharatamon lehtiä, maitohorsman varsia ja vesiheinää. Pitkää talvea varten kaneilleni kuivatettiin isoja koivu- ja pajunippuja sekä tukuittain apilaa. Rohkeasti maistoin luonnon villiantimia itsekin: muistan yhä elävästi, kuinka voikukan kirpeys veti naamani mutrulle ja kuinka ihanasti suolaheinä kutkutteli kielen päällä ja kitalaella.

Sitten muutin maalta kaupunkiin. Kanit kuolivat. En enää rynnännyt huumaaville apilaniityille keväisin, enkä katsonut ojanpientareille levittäytyneitä horsmia sillä silmällä. Hain salaattini ja yrttini lähimarketista, usein jo valmiiksi nuupahtaneina. Vieraannuin metsästä.

Suolaheinää2

Nyt kaikkialla kohkataan luontoon palaamisesta ja villeinä kasvavista yrteistä. Tämän vuoden aikana on ilmestynyt useampiakin kirjoja, joissa ylistetään Suomen luonnon antimia ja kehotetaan ihmisiä menemään metsään, rannoille ja niityille – tai edes omalle takapihalle – ja katsomaan vähän tarkemmin, mitä kaikkea maaperästä puskeekaan läpi. Olen suhtautunut asiaan skeptisesti. Valtaosa niistä maistuu varmasti tosi pahalle. Noukkisin kuitenkin jotain myrkyllistä. Tuskin Helsingistä edes löytyy mitään syötäviä rehuja. Kaikki on saastunutta ja kaiken päälle on taatusti kustu. Ja kuka oikeasti jaksaa ja ehtii?

Mutta tässä minä nyt olen. Keskellä Helsingin Keskuspuistoa, repussa minigrip-pusseja, kainalossa ravintola Luomon ja Pure Bistron keittiömestarin Jouni Toivasen tuore Viettelevät villiyrtit -opus. On yllättävän rauhallista, ilma on raikas, liikenteen ääniä ei kuulu lainkaan. Kaikkialla kasvaa vihreää.

Parkkeeraan mäennyppylällä kasvavan rehupuskan viereen. Kasvi näyttää etäisesti tutulta, sen lehdet ovat rihmamaiset ja varsien päässä kasvaa vihertäviä mykeröitä, aivan kuin pieniä kangasnappeja. Olen ehkä lapsena imeskellyt tuollaisia pampuloita, mutta kasvin nimestä minulla ei ole hajuakaan. Onneksi Toivanen auttaa! Plärään kirjaa hetken aikaa – ja sitten se löytyy. Pihasaunio!

Kirjan kansi

Toivanen esittelee kirjassaan 34 omaa villiyrttisuosikkiaan. Hän kertoo ytimekkäästi perustiedot kustakin kasvista: miten kasvin voi tunnistaa, millaisilla alueilla se yleensä kasvaa sekä miten sitä kannattaa käsitellä. Jokaisesta yrtistä on iso sivunkokoinen värikuva, mutta metsän siimeksessä palloilevaa aloittelijaa nämä kuvat eivät aina auta. Pihasaunio on helppo tunnistaa, mutta esimerkiksi piparjuuresta olisin toivonut kuvaa, jossa esiintyy koko kasvi. Nyt kuvassa on vain pelkkä piparjuuren lehti. Myös isomaksaruohon kuva on suorastaan harhaanjohtava.

Ehkäpä Toivasen kirjaa ei olekaan tarkoitettu ensisijaisesti seuralaiseksi luontoretkelle, vaan pikemminkin inspiraatioksi ennen ja jälkeen retken. Kirja on kovakantinen, paksu ja kohtalaisen painava, mutta sitäkin viehättävämpi ja viimeistellympi. Sen lukuisat reseptit onnistuvat uskottelemaan, että lähiluonnosta poimittuja rehuja ja rikkaruohoja voi toden totta heittää mitä erilaisimpien keitosten sekaan. Resepteistä noin puolet on kasvisruokia.

Epäluuloisena nypin pihasauniosta lehdet ja mykeröt ja heitän ne kattilaan fenkolien ja perunoiden sekaan. Sormiin jää miellyttävän tymäkkä ananaksinen tuoksu. Sekoitan, kiehautan ja soseutan.

Ja pakko myöntää: Toivasen reseptillä tehty fenkoli-pihasauniokeitto on mielettömän hyvää. Pehmeää, samettista ja maukasta. Alan lämmetä.

Kamomillachai

Ensimmäisen villiyrttikokeiluni jälkeen olen kantanut kotiin muun muassa aho- ja niittysuolaheinää, kallioimarretta, ketunleipää, isomaksaruohoa, katajaa ja kamomillasauniota. Olen heittänyt villiyrttejä munakkaisiin, salaatteihin, teehen ja drinkkeihin. Katastrofeja ei ole tapahtunut, kaikki keräämäni on ollut syötävää, en ole joutunut teho-osastolle enkä pitkille Arabia-istunnoille. Olen rakastunut suolaheinän helppouteen ja siihen, miltä meri tuoksuu varhaisella yrttien keruuretkellä. Aamukasteessa kastuneet jalat ovat saaneet miettimään kumisaappaiden ostamista.

Onko minuun sitten iskenyt villiyrttikuume? Jotain voinee päätellä siitä, että kumisaappaiden lisäksi harkitsen myös kasvikuivaimen hankkimista, jotta saisin villiyrttejä talteen talveksikin. Eikä juuri mikään saa hymyilyttämään siten kuin se upea salainen isomaksaruohoapaja, jonka sattumalta löysin.

Nyt tiirailen ojanpientareita jälleen sillä silmällä.

Jouni Toivanen: Viettelevät villiyrtit
Teos 2013
255 s.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi