Night Visions
Maximum Halloween 2013

"Kuntosalikertojen, ripittäytymisten ja runkkausten katkeamattomaan kiertokulkuun perustuva kerronta toimii mainiosti."

Tänään alkava Night Visions -elokuvafestivaali tarjoaa kieroutunutta eurooppalaiselokuvaa, vampyyrien seuraa, protopunkkia ja tähtinäyttelijän esikoisohjauksen. Ja tässä olivat vasta ne neljä elokuvaa, jotka Sylvissä ehdittiin katsoa.

Borgman
(Hollanti 2013)
O: Alex van Warmerdam
N: Jan Bijvoet, Hadewych Minis, Jeroen Perceval, Alex van Warmerdam

 ★★★★☆ 

Suomessa tuntemattoman Alex van Warmerdamin Borgman on erinomainen osoitus siitä, että ollakseen pelottava kauhuelokuvassa ei tarvitse tapahtua paljon mitään. Vielä erinomaisempi osoitus se on siitä, että erikoisefektejä ei tarvita, jännitteet ja niiden synnyttämät mielikuvat riittävät.

Ja mielikuvia Borgman todella synnyttää. Se synnyttää myös kysymyksiä: mitä elokuvassa todella tapahtuu? Elokuva tuskin tyhjenee useallakin katsomiskerralla, sen verran tehokkaasti van Warmerdam sekoittaa normaalia elokuvakerronnan pakkaa.

Keitä ovat maan alla asuvat petollisen kohteliaasti käyttäytyvät ihmiset, jotka hakeutuvat keskiluokkaisen perheen luokse asumaan ja puutarhaa muokkaamaan? Ja myrkyttävät sattumanvaraisia ihmisiä matkallaan? Ja joita elokuvan alussa jahtaa pappi liperit kaulassa ja haulikko kädessä? Mikä rooli on koirilla, jotka tulevat tarinaan ”liian aikaisin”, niin kuin maanalaisten johtaja, Borgman itse, eläimille sanoo?

Ja miksi elokuvan mottona on kvasiraamatullinen lause ”Ja he laskeutuivat maan päälle joukkojaan vahvistamaan”?

Borgman innostaa hakemaan selityksiä keskiluokkaisen elämäntavan ahdistavuudesta, mutta kyse ei ole selvästikään pelkästään siitä. Van Warmerdam on Michael Haneken sukulaissielu. Aivan kuin Haneken Rakkaudessa ei ole pelkästään kyse kahden vanhuksen rakkaudesta, ei Borgmanissakaan ole kyse pelkästään keskiluokan pahoinvoinnista. Jokainen katsoja joutuu rakentamaan selityksen itselleen. Van Warmerdam ei johdattele.

Borgman on elokuvana petollisen yksinkertainen. Siinä se muistuttaa surrealismin tärkeintä mestaria, Luis Buñuelia, jonka elokuvissa ei ole minkäänlaista kikkailua. Borgman pelaa näyttelijäntyöllä, leikkauksella ja äänisuunnittelulla – ne ovat kaikki ensiluokkaisia.
Juri Nummelin

Ke 30.10. klo 20.00 Maxim 2
La 2.11. klo 14.45 Maxim 1

Kiss of the Damned_1

Kiss of the Damned
(USA 2012)
O: Xan Cassavetes
N: Joséphine de le Baume, Milo Ventimiglia, Roxane Mesquida, Michael Rapaport

 ★½☆☆☆ 

Xan Cassavetes on ohjaajalegenda John Cassavetesin ja näyttelijä Gena Rowlandsin tytär.

Tästä ei ole jälkeäkään Xan Cassavetesin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Kiss of the Damned. Näyttelijät ovat puisia eivätkä irrottele rajusti, saati improvisoi. Tarina on köykäinen eikä juuri sisällä isä-Cassavetesiltä tuttua vinoon kasvaneiden ihmissuhteiden villiä luentaa, eikä elokuvassa nousta genrerajoitteista yli tai ohi.

On tietysti epäreilua moittia elokuvantekijää siitä, ettei tämä ole tehnyt yhtä hyvää, saati samanlaista jälkeä kuin vanhempansa. Amatöörimaisessa Kiss of the Damnedissa ei vain ole omillaankaan mitään kauhean hyvää. Tarinassa vampyyrien yläluokkaista elämää viettävästä klaanista ei ole juurikaan omaperäisiä aineksia. Käänteet ovat tuttuja lähes kaikista aiemmista vampyyrielokuvista.

Lisäksi draama lähtee käyntiin katseesta videovuokraamossa. Elokuvan suurin ongelma onkin ristiriita banaaliuden ja tavoitteiden välillä. Taiteelliset tavoitteet näkyvät lähinnä utuisissa kuvissa, sekavassa leikkauksessa ja siinä, että näyttelijät liihottelevat kohtauksesta toiseen ja puhuvat epäselvää englantia eurooppalaisittain korostaen.

Ainoa hyvä puoli elokuvassa ovat kauniit naisnäyttelijät. Ehkä yksi syy tehdä lesbovampyyrielokuvia on nähdä lesbovampyyreja suutelemassa toisiaan verisin huulin. Sitä herkkua tässä on tosin kovin vähän tarjolla.

Mainitaan kuitenkin, että myös käytännössä ainoa miesnäyttelijä on hyvännäköinen.
Juri Nummelin

Pe 1.11. klo 17.15 Maxim 1
La 2.11. klo 21.00 Kinopalatsi

 A_Band_Called_Death

A Band Called Death
(USA 2012)
O: Mark Christopher Covino, Jeff Howlett

 ★★☆☆☆ 

Deathin tarina on mahtava. Kolme mustaa detroitilaisveljestä soitti vimmaista ja svengaavaa protopunkkia 1970-luvun alussa, siis ennen varsinaista punkkia. Menestyksen puutteessa veljekset hautasivat kuitenkin bändinsä vähin äänin ja siirtyivät toisenlaisen musiikin pariin. Heidän sinkkunsa, vetävä Politicians in my Eyes, päätyi kuitenkin levykeräilijöiden himoitsemien seiskatuumaisten joukkoon.

Parasta on, että veljesten jälkikasvulle isien musiikillinen menneisyys paljastui sattumalta. Mark Christopher Covinon ja Jeff Howlettin ohjaaman bändidokumentin helmi onkin kohtaus, jossa yksi muusikoiden pojista kuvailee Politicians in My Eyesin ensimmäistä kuuntelukertaansa.

Tähän tarinaan päästään kuitenkin vasta noin tunnin paikkeilla. Sitä ennen käy selväksi nauravaisten ja kiistattoman karismaattisten veljesten – Bobby ja Dannis Hackneyn – edesottamukset lapsuudesta aikuisuuteen. Ehkä vielä enemmän painotetaan David Hackneyn, jo edesmenneen veljen vaiheita.

Jäljelle jääneiden veljien suru on ymmärrettävästi suunnaton, mutta elokuvantekijöiden keskittyminen menetykseen ylittää kunnioittavan muistelon ja kääntyy vaivaannuttavaksi jumitukseksi. Samat valokuvat veljesten nuoruudesta toistuvat toistumistaan, mikä vain lisää jämähtämisen tunnetta.

Siinä missä Davidia muistellaan joka kolmannessa lauseessa, Deathia joitakin vuosia aiemmin perustetut bändit MC5 ja The Stooges sivuutetaan. Se on outo valinta, kun kyseiset kokoonpanot operoivat samalla alueella niin maantieteellisesti kuin musiikillisestikin. Valistunut katsoja voi vain arvailla, mikä noiden vaikutusvaltaisten poppoiden vaikutus on ollut kolmeen veljekseen. Ja vaikka vaikutusta ei olisikaan, sekin tieto kiinnostaisi.

Dokumentissa nähdään muutama rokkiuskottava kasvo, kuten Detroitista myös ponnistavan Dirtbombsin miehet Ben Blackwell ja Mick Collins. Mutta jostain käsittämättömästä syystä valkokankaalla puhuvat myös Elijah Wood ja Kid Rock.
Kaisu Tervonen

To 31.10. klo 23.00 Maxim 2
La 2.11. klo 17.00 Maxim 2

DON JON

Don Jon
(USA 2013)
O: Joseph Gordon-Levitt
N: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Headley
K16

 ★★★☆☆ 

Pornossa levitetyt mielikuvat seksistä ovat yhtä oikeita kuin romanttisten elokuvien käsitykset rakkaudesta. Siis melko vääriä. Tämä on Don Jonin, näyttelijänä tunnetun Joseph Gordon-Levittin esikoiskäsikirjoituksen ja -ohjauksen lähtökohta.

New Jerseyssä asuva nimihahmo Jon (Gordon-Levitt) on kuin tosi-tv-hahmo. Kroppaansa, tukkaansa ja asuntoaan puunaava mies rakastaa kirkkoaan, perhettään ja kavereitaan, mutta tunne tulee silkasta tottumuksesta. Jonin todellinen intohimo piilee läppärin ruudun takana, lihallisessa performanssissa, jota pornoksi kutsutaan. Jo tietokoneen avaamisen ääni saa Jonin munan pystyyn. Eikä kyse ole siitä, etteikö oikeitakin naisia riittäisi. He eivät vain kykene samaan kuin ruuduntakaiset fantasiayksilöt.

Romanssileffoja fanittava Barbara (Scarlett Johansson) vaikuttaa Jonin täydelliseltä vastakappaleelta. Barbara hakee Tosimiestä, joka ei siivoa asuntoaan itse, kun taas Jon hakee Tosinaista, jonka tunnistaa kuppikoosta. Kumpikin kaipaa epätodellista ideaalia.

Draamakomedia pyörii pitkään parisuhteessa ja romanttisen mielikuvan ylläpitämisessä. Jonin kasvutarina alkaa vasta, kun hän tapaa Estherin (Julianne Moore). Surullisen keski-ikäisen naisen kanssa Jon käy oikeita keskusteluita – ehkä ensimmäisiään.

Kasvu on turhankin ripeää. Jersey Shore –stereotyyppi lopettaa yhtäkkiä liiallisen hiusgeelin käytön ja tiedostaa ongelmansa. Sitä ennen kuntosalikertojen, ripittäytymisten ja runkkausten katkeamattomaan kiertokulkuun perustuva kerronta toimii kuitenkin mainiosti. Huumorissakin on hetkensä, jotka eivät tosin sijoitu sofistikoituneisiin sfääreihin.

On oireellista, että juuri Jonin addiktio on tarinassa tapetilla. Romanttisen fiktion ihannoimista ei juurikaan sovi ilkkua, kun elokuva taipuu Hollywoodin pehmeän osaston konventioihin itsekin.
Kaisu Tervonen

To 31.10. klo 17.30 Maxim 2

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi