Betoniyö

"Taide ei ehkä sitten vaan ole minun juttuni."

(Suomi 2013)
O: Pirjo Honkasalo
N: Johannes Brotherus, Jari Virman, Anneli Karppinen, Johan Ulfsak
Ensi-ilta 1.11.2013

Kaksi Sylvin toimittajaa sattui samaan saliin Pirjo Honkasalon Betoniyön ensiesitykseen ja poistui paikalta hyvin eri tunnelmissa.

Johanna Siik & Paula Ojanen

Pirjo Honkasalon Betoniyö esitettiin yleisölle ensimmäistä kertaa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla syyskuussa. Esityksen jälkeen oli mahdollista esittää tekijöille ja näyttelijöille kysymyksiä leffasta, mutta hämmentävää kyllä, koko Bio Rexin sali istui niin hiljaa, että sen saattoi kuulla. Elokuva perustuu Pirkko Saision 1981 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Se kertoo nuoren miehen tarinan rikki menneessä perheessä, rikollisen veljen ja heikon äidin välinpitämättömässä varjossa.

Johanna:
Oma reaktioni oli samanlainen: en saanut sanaa suustani, eikä päässäni ollut yhtään koherenttia ajatusta. Olin jäänyt jumiin elokuvan upeisiin mustavalkoisiin kuviin ja varjojen tunnelmaan.

Paula:
Korviinpistävä hiljaisuus kiinnitti myös minun huomioni, vaikka itseni teki mieli lähinnä räksyttää. Tulkitsin hiljaisuuden kenties johtuvan kohteliaisuudesta ja suomalaiskansallisesta nöyryydestä. Onhan kyseessä VAKAVASTI OTETTAVA TAITEILIJA. Vieläpä kaksi sellaista.

Olin sen verran tuohtunut, että tunteita oli pakko tuulettaa jotenkin; tässä muistiinpanot, jotka kirjasin tämän vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa. Ensifiiliksiä elokuvasta siis:

”Ärsyttävä, tökero, kökkö. Epäuskottava, todellisuudesta irrallinen, elitistinen ja naurettava. *********** (= sensuroitu). Ilman muutamaa hätkähdyttävän kaunista kuvaa, vaatisin niin rahani kuin kaksi tuntia elämästäni takaisin – puhumattakaan osuudestani raitaan kohdistetuista jukisista tuista. ******tekotaiteellinen******. ***¨””### (= kiukkuista murinaa).

Johanna:
En usko, että tuon yleisön kohdalla oli kyse taiteilijuuden kunnioittamisesta. Mutta yleisössä istui varmasti paljon elokuva-alan ihmisiä, joista osa mietti mielessään juuri tuota samaa mitä sinä yllä ja osa taas kiroili, ettei osaa tehdä itse samanlaista.

Tekotaiteellisuutta en allekirjoita, mutta siinä voin kyllä tulla vastaan, että Honkasalo ei ole oikeastaan koskaan ollut mikään vahva henkilöohjaaja. Eniten se häiritsi päähenkilöä näyttelevän Johannes Brotheruksen kohdalla. Rooli oli kyllä varmasti nuorella kundilla hallussa, mutta kameralle ei aina tallentunut se paras hetki. Sen huomasi etenkin yhteisistä kohtauksista ammattimaisemman (ja toki aikuisemman) Jari Virman kanssa.

betoniyo_7

Paula:
Brotheruksen rooli oli tosiaan kummallinen. Sen kulmikkuus ja epäluonnollisuus lähenteli jo autistisen kuvaa. Tarkoitus oli varmaan kuvata teinin kömpelöyttä, mutta ilmaisu ei ollut uskottavaa, kaveri saisi turpaansa ensimmäisen kahden minuutin sisällä oikealla yläasteella – eikä Simon rooli sinänsä ollut mitenkään oman ikäluokkansa ulkopuolinen friikki. Ongelma oli ehdottomasti ohjauksessa, ei näyttelijässä, joka oli sinänsä viehättävän sielukas.

Mutta sinänsä olen samaa mieltä elokuvan kauneudesta – olinkin lumoutunut ensimmäiset viisi minuuttia, kunnes päälleliimattu lähiökuvaus rupesi harmittamaan. Leffan hahmojen kuvauksesta tuli jotenkin sellainen fiilis, että ”katsokaa nyt näitä lähiöelukoita ja niiden oi niin turmeltunutta elämää, ja eikö ole ihmeellistä ja voi kauhia, mitä siellä lähiössä tapahtuu viattomalle, kauniille sielulle”. Kehoittaisin ohjaajaa joskus uskaltautumaan metrolla Myllypuroon saakka, tosielämässä kun metrossa pissitään aika harvoin housuun enkä ole lompakoitakaan nähnyt (idästä tulleena) koskaan pihistettävän… Niin, eikä metron valoja muuten sammuteta Itäkeskuksen jälkeen.

Johanna:
Hyvä pointti autistisuudesta! Oikeastaan nyt kun miettii tarkemmin, niin olikohan Simolla lopulta vähän sellaisia piirteitä? Ainakin tietty kyvyttömyys lukea tilanteita viittaa siihen.

Paula:
Totta! Mä jotenkin ymmärsin, että hänen kulmikkaat reaktionsa johtuivat tukahdutetusta seksuaalisuudesta (lähiöissä kun tapetaan kaikki homot, tietty), mutta voisiko tosiaan olla niin, että kyseessä olisi autistisen pojan maailmankuva. Tämän linssin takaa elokuva esittäytyy jo kovasti siedettävämpänä ja mielenkiintoisempana. Toisaalta sitten Simo käyttäytyi ystäviensä seurassa kovasti ”normaalisti”… Mitä mieltä olit muuten alastonkohtauksesta Öljysatamassa? Se oli mielestäni samalla häikäisevän kaunis ja samalla minulle tuli jotenkin pervo tirkistelijätäti -olo… Mielenkiintoista! (Yhäkin ihmettelen kyllä, että miten henkilöt pääsivät niin kätevästi Kalasataman metrikalta Öljysatamaan. Uiden?)

betoniyo_6

Johanna:
Luulen, että alan tajuta, miksi näimme leffan niin eri tavoin: minua eivät häirinneet nuo maantieteelliset älyttömyydet tai asetelmallisuus, eikä tyyli ärsyttänyt yhtään, koska jotenkin hyväksyin heti alun unijakson yhteydessä, että kyseessä on kuviteltu maailma, ja sitä kautta leffa on teatterinomainen näytelmä. En siis osannut ajatella, että Betoniyössä on varsinaisesti Helsinki ja aikakausi juuri tämä ja että siinä yritettäisiin kommunikoida homoseksuaalisuutta jollain tavalla alleviivaten.

Alastonkohtaus olli todellakin kaunis, mutta vähän samoja fiiliksiä kuin sinulla: tuli hieman vaivaantunut olo. Ajattelin, että yritetäänkö tässä nyt viestittää, että Hamletista tulee lopulta Ofelia.

Paula:
Hyvä pointti, uskon, että tästä johtunee kokemuksemme erilaisuus. Minä lähestyin elokuvaa todellisuutta tulkitsevana. Siinä kontekstissa juoni on jotenkin kökkö ja ihmisten kuvaus alleviivaavaa: Poika ihailee isoveljeä, isoveli on paha. Naapurissa asuu homo. Poika pelkää omaa seksuaalisuuttaan ja oppii veljeltään, että väkivalta on ratkaisu. Poika tappaa homon ja tekee itsemurhan. Veli katuu. Ihmiset kylpevät valossa ja irvistelevät kummallisesti.

Myönnän mielelläni, että olen kyllä asenteellinen. Taide taiteen vuoksi nostaa karvani liikaakin joskus ja köyhyyden romantisoiminen on mielestäni aina jotenkin ällöttävää. Mielenkiintoista tosiaan olisi tietää, mitkä olisivat mietteeni, jos tarina olisi sijoitettu Kulosaaren valoisiin kartanoihin…

Mikä oli sinusta elokuvassa viehättävintä?

Johanna:
Jäin elokuvan tunnelmaan kiinni, se viehätti. Kuvat veivät heti mukanaan ja alussa asetettu unenomainen ehto oli valloittava. Olin myös Virman suorituksesta jotenkin typertynyt, se oli siinä niin sisällä.

Realismia en itse kaivannut, mutta jos elokuva olisi ollut aikalaiskuvaus, olisin ehkä arvioinut sitä eri kriteereillä. Olisin varmsti miettinyt myös päähenkilön kaappihomouden problematiikkaa. 80-luvun alussa sen olisi voinut kuvitella aiheuttavan elokuvan kaltaisia tapahtumaketjuja. Mutta Betoniyö onkin mielestäni nimenomaan fantasiaelokuva, realismi ei ole olennaista.

Mutta tuo todellisuuden tulkinta olisi ollut ehkä ihan hyväkin, jos leffa olisi selkeästi sijoitettu alkuperäiskirjan aikaan eli 80-luvun alkuun. Että olisi ollut selkeästi realismia, eikä kännyköitä tai muuta. Voi olla, että tässäkin on ristiriitaa, enkä jaksanut sitä homokysymystäkään niin pyöritellä mielessäni, koska aihe on esillä nykyään enemmän ja siitä puhutaan.

Mikä sinua vieraannutti eniten?

Paula:
Niin tosiaan, tuo homokysymyskin oli aika eri tarina 30 vuotta sitten. Selittänee senkin, miksi pidin aiheen käsittelyä niin kömpelönä. Jos ei sisältöön ota kantaa minua vieraannutti tuo kummallinen kasikytlukulainen puuskuttava ilmaisu. Ihmiset mulkoilevat ja päästävät kummallisia ääniä. Tekevät äkkiliikkeitä ja venkoilevat levottomasti. Ja puhuvat parin sanan lauseita, niinkuin tosissaan ymmärtäisivät toisiaan niiden pohjalta. Taide ei ehkä sitten vaan ole minun juttuni.

Mutta täytyy näin jälkeenpäin todeta, että olen ehkä hieman lauhtunut ja yhdyn hurmioosi elokuvan kauneudesta. Ja ymmärrän näkökulmasi. Hittolainen, pitäisköhän meidän mennä yhdessä katsomaan raita vielä kerran kiellon päälle? Katsotaan miten käy…

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi