Kangastus 38

"Westöllä on käsittämätön kyky pukea teostensa ihmiset aikakautensa peileiksi, joissa kuvastuu Helsinki elävänä, hengittävänä, katkerasti haavoittuneena hahmona."

Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013
Suom. Liisa Ryömä
334 s.

 ★★★★½ 

Westö ei petä tälläkään kertaa.

Minun ei pitäisi arvioida Kjell Westötä, koska olen fanittanut häntä jo pari vuosikymmentä japanilaisen animediggarin intohimolla. Olen kerta kaikkiaan jäävi. Tämä mielessä pitäen todettakoon Westön Kangastus 38:sta, että kirja on tyylipuhdas, elegantti mutta aivan hitusen ontto. Tuntuu kuin kirjailija pitäisi linjoistaan kiinni jo rosoisuuden uhalla; Kangastus 38 soi virheettä.

Westö työstää suomalaista historiaa auki sinnikkäällä rakkaudella. Kangastus 38 sijoittuu vuosiin ennen talvisotaa, jolloin kansallissosialismin aallot ulottuivat hiljalleen Suomeenkin asti. Kansalaissodan arvet ovat vielä ohuet ja Westön kuvailemasta maailmasta välittyy se kansallinen halu unohtaa ja mennä eteenpäin, kääntää selkänsä traumalle.

Westö käy kiinni mielenkiintoiseen aiheeseen, mielenkiintoiseen aikaan ennen talvisotaa. Suomalainen historia on viime vuosisadalta perin mukavuudenhaluista. Muistamme mielellämme talvisodan uhrauksia ja sinnikästä Suomea, emmekä kansalaissodan ihmisoikeusrikoksia tai suomalaisia natsisympatioita ennen kuin maailma räjähti taas. Kangastus 38:n tarina sijoittuu tähän ajan taitokseen, kesään, joka on täynnä synkkiä aavistuksia asianajaja Claes Thunen mielessä.

Asianajaja Thune elää hiljaisen ja hämmentyneen miehen itsellistä elämää, kokeillen siipiä omillaan valovoimaisen vaimon lähdettyä parhaan ystävän matkaan. Kaiken kukkuraksi vaimo on Helsingforsin kaupungin viimeisin skandaali julkaistuaan eroottissävyisen novellikokoelman. Thunen sihteeri Rouva Wiik kätkee hillityn kuorensa alle särkyneen sielun ja eräitä kohtalokkaita muistoja. Kansalaissota on rikkonut monen maailman teräväreunaisiksi palasiksi, joita on parasta vältellä tavalla tai toisella. Häviäjät kirjassa rakentavat hiljaa ja nöyrästi elämää ja voittajat paikkaavat muistojaan uppoamalla Euroopan uuden valtakunnan ihmisihanteeseen tai arjen kiiltävään kuoreen.

Thune on tyypillistä jatkoa Westön melkein jo waltarimaisen tyypilliseen päähenkilökategoriaan. Kangastuksesta löytyy myös se taiteilija, jonka todellisuus vei sekä sankarinmallinen, kovakuorinen nuoruudentoveri. Thunessa Westön humanistien sarja saa melkein arkkityyppisen huipentuman. Asianajaja haistaa ihmisen ajan lopun Euroopassa ja taistelee vanhentuvan miehen itsepäisyydellä ihmisyyden riveissä, kieltäytyen näkemästä vääjäämätöntä tappiota.

Rouva Wiikin arki on varovaista selviytymistä, mielen miljoonien hiusmurtumien hienovaraista hallintaa, ja Thune taas pakenee teorioiden rakentamiseen petyttyään ihmiseen. Westöllä on käsittämätön kyky pukea teostensa ihmiset aikakautensa peileiksi, joissa kuvastuu Helsinki elävänä, hengittävänä, katkerasti haavoittuneena hahmona. Kangastus 38 on tarina parantumisesta, niin kansakunnan kuin pienien ihmistensä. Kaikki eivät ehdi kuroutua kokonaisiksi ennen kuin muistot syövät, mutta hetkenkin toivo on tärkeää. Joku toinen sitten jatkaa.

Westö on äärimmäisen taitava kirjailija. Ehkä hiukan liiankin kanssa. Mutta rosoisuuden puutteen antaa kuitenkin anteeksi kirjan lävistävän rakkauden takia, joka Westön tekstistä aina välittyy. Kirjailija osaa myös päästää irti ihmisistään – kipeällä, upealla tavalla.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi