The World’s End

"Ryyppyporukka saa elokuvassa edustaa ihmisyyttä, siis sitä osaa meissä, joka suojelee oluttuoppiaan baaritappelun aikana."

(Iso-Britannia 2013)
O: Edgar Wright
N: Simon Pegg, Nick Frost, Paddy Considine, Martin Freeman, Eddie Marsan, Rosamund Pike
K12
Ensi-ilta 8.11.2013

 ★★★½☆ 

Komediatrilogian päätösosassa ollaan ihmisyyden – siis humalaisen typeryyden – ytimessä.

Andy, Gary, Steven, Peter ja Oliver olivat parhaat kaverit, joilla oli kultainen nuoruus. Näin muistelee päihdevieroituksen ryhmäterapiaistunnoilla istuva Gary King (Simon Pegg), joka oli nimensä mukaisesti ryhmän kingi. Hän päätteleekin, että matka takaisin huipulle alkaa vanhan jengin kokoamisessa ja kotikaupungin legendaarisen baarikierroksen viimeistelemisessä.

Elokuva alkaa verkkaisesti. Tulevasta hauskasta saadaan turhankin kitsaita maistiaisia, kunnes jengi vihdoin pääsee 12 pubia sisältävän kierroksen alkuvaiheen yli ja humaltuu. Siinä missä King on viettänyt viime vuodet alkoholin ja huumeiden parissa, toiset (mm. Nick Frost, Martin Freeman) ovat hankkineet perhettä ja kunnialliset työpaikat. He eivät myöskään muistele yhteisiä nuoruusvuosia samalla lämmöllä kuin teiniaikojensa goottivermeissä kulkeva ”johtajansa”.

Tieteiskomedia The World’s End – joka siis on myös pubikierroksen viimeisen baarin nimi – päättää ohjaaja Edgar Wrightin ja Peggin yhdessä kynäilemän trilogian. Sen aiemmat osat ovat hillitön zombikomedia Shaun of the Dead (2004) sekä osuva kyttäleffaparodia Hot Fuzz (2007). Päätösrainassa on melko paljon samaa; se sijoittuu sisäänpäin kääntyneeseen pikkukaupunkiin, jonka paikalliset asukit muodostavat lähes vihamielisen rintaman suhteessa sankareihin.

Tai no, ”sankareihin”. Gary King ja kuningas alkoholi suostuttelevat muutkin seuralaiset antisankaritasolle. Ja juuri tällä tasolla ollaan, kun vastaan asettuu joukko ulkoavaruuden edustajia. Ryyppyporukka saakin elokuvassa edustaa ihmisyyttä, siis sitä osaa meissä, joka suojelee oluttuoppiaan baaritappelun aikana ja puolustaa oikeuttaan laukoa typeryyksiä. Tai kuten King ihmisyyden kiteyttää: ” To err is human, so err…”.

Hauskan äärelle siis päästään vihdoin, ja kun sinne päästään, odottelu tuntuu kannattaneen. Vaikka kokonaisuus hiukan epätasaiseksi jääkin, parhaimpina hetkinä kyseessä on trilogian oivaltavin elokuva. Ihmisen ja ulkoavaruuden olion kohtaamista ei ole koskaan käsitelty ihan tästä kulmasta. Idealismi ja kunniakas käsitys ihmisluonteesta ovat vaihtuneet räkäiseen nauruun ja tuhtiin tuoppimäärään.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi