Tunnustan:
Näin unta Jukka Pojasta

"Tapasimme jonkun ystäväni syntymäpäivillä, jotka jostain syystä pidettiin mummolassani. Kohtaaminen tuntui merkittävältä."

Kolumnisarjassa Sylvin tekijät tunnustavat isompia ja pienempiä pahoja tekojaan ja ajatuksiaan.

Tunnustan. Näin unta Jukka Pojasta. Käteltiin ja katsottiin silmiin. Jukka Pojalla oli unessa kauniisti hohtavat silmät. Tapasimme jonkun ystäväni syntymäpäivillä, jotka jostain syystä pidettiin mummolassani. Kohtaaminen tuntui merkittävältä.

Tunnustan siis, että Jukka Poika on lonkeroitunut alitajuntaani. Eikä se oikeastaan haittaa.

Ja ihan avoimesti kehtaan tässä myös myöntää, että pidän Jukka Pojan musiikista. En tykkää ironisesti vaan ihan vakavasti. Myös nykytuotannosta. Soul Captain Bandin levyn Jokaiselle tulta (2001) ostin tietenkin tuoreeltaan, varmaankin Hypnoosiin -biisistä innostuneena. Levyjä en ole sittemmin hankkinut, mutta kuulemani perusteella on positiivinen suhtautumiseni kestänyt – myös soolouran ja sen ”kaamean” genrenvaihdoksen, joka koitui Jukka Pojan imagon kohtaloksi ainakin joissain piireissä.

Mitä sitten, vaikka artisti vaihtaa tai säätää tyylilajia? Ja mitä sitten, vaikka uusi tyylilaji myy enemmän levyjä ja on jotenkin ”populaarimpi”?

Jotain on nyt tapahtunut minussakin, huomaan, koska näinkin kivuttomasti voin ”ei-niin-coolin” artistin puolesta julkisesti liputtaa. Muistan kyllä oikein hyvin häpeän tunteen, jonka koin lukiessani noin vuosi sitten Facebookissa käytyä keskustelua. Siinä ilkuttiin sata lasissa Jukka Pojalle, nololle tyylinvaihtajalle.

Logiikkana ilkkumisessa tuntui olevan osoittaa, kuinka kyseinen ennen niin kunniallinen artisti oli siirtynyt, laskeutunut, johonkin matalaan ja halpamaiseen – sellaiseen, joka joskus taidettiin määritellä populaarikulttuuriksi erotuksena korkeakulttuurista. Näinhän myös populaarikulttuurin sisällä saattavat erilaiset kommentaattorit ja muut toimijat tehdä hierarkkisoivia erontekoja matalan ja korkean välillä.

Facebookissa myös naurettiin Siideripissis-kappaleen sanoitukselle. Ehkä juuri siinä tunsin salaisen häpeän piston. Olinhan itse ehtinyt jakaa kyseisen kipaleen. Huomaamatta siis lainkaan, että kappaleen riimittely olikin aivan ala-arvoista.

”Kun eka kerran me tavattiin hissis // Enpä ois sitä arvannut // Että susta tulee mun siideripissis // … ”

Mutta siis mitä oikeastaan haittaa, että pissis rimmaa sanan hissis kanssa? Eihän kyse ole historian ensimmäisestä pop-rallista, jossa hyödynnetäään noin simppeliä loppusoinnuttelua. Pop-musiikin sanoitukset voivat toki olla korkealentoista tai syvällistä runoutta, mutta ei niiden tarvitse olla. Jos biisi svengaa – ja kyseinen biisi svengaa – niin sanoituksen riimittelyn ”taso” ei todellakaan ole keskeistä. Sitä paitsi kokonaisuutena katsottuna Siideripissis on sanoitukseltaan sympaattinen. Näin siis minun mielestäni. Minun mieltymykseni mukaan.

Samalta levyltä (Yhdestä puusta, 2012) oleva kappale Älä tyri nyt puhutteli radiosoitossa minua sanoitukseltaan jopa siinä määrin, että muistan käsitelleeni sen muutaman säkeen herättämiä henkilökohtaisia assosiaatioita ja mielenmaisemia silloin käynnissä olleen psykoterapian istunnossa. (Jukka Pojan takia en toki psykoterapiaan joutunut.)

”Pystymetsää ja laakeeta peltoo // Maisema herättää Jumalan pelkoo // Täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä // Oot nuori ja rauhaton sydän // Kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään // … ”

Yllä lainatut säkeet eivät herättäneet minussa jumalanpelkoa vaan ahdistavan muiston pohjoispohjalaisen mummolan seinäkellosta, joka raksutti, vaikka aika oli pysähtynyt.

Juurikin eräs ”kuollut kylä” ja sen sukuverkostot yhdistävät minua ja Jukka Poikaa. Vaikka en minä sen takia hänen musiikistaan tykkää. Lähinnä kai tykkään siksi, että minulle Jukka Pojan musa svengaa. ”Svengaa” on toki melko heppoinen määritelmä, sen myönnän auliisti.

m_jukka1

Tunnustan lisää. Katsoin Vain elämää -ohjelmaa viime vuonna. Katsoin! Ja nyt uhmakkaasti väitän, että on olemassa paljon pahempiakin julkkis-tositv-formaatteja. Vain elämää -sarjassa sentään tehdään jotain, jopa mielenkiintoisesti versioidaan live-tilanteessa toisen artistin biisejä sen sijaan, että esimerkiksi naukkailtaisiin viiniä jossain linnassa, puhuttaisiin niitä näitä ja tultaisiin televiossa känniin.

Toki Vain elämää -formaatti on myös valjastettu levymyyntikoneiston tarpeisiin ja toki sen avulla myydään myös iltapäivälehtiä ärsyttävine lööppeineen ja juttuineen. Mutta en silti osaa kokea tätä nimenomaisesti Vain elämää -formaatin syyksi.

Jotten nyt ihan naiiviksi heittäytyisi, niin tarkennan. Voi hyvin olla, että Vain elämää -formaatti on alunperinkin kehitetty paitsi nostamaan katsojalukuja myös tehostamaan levyjen sekä niiden lisäksi myös iltapäivälehtien ynnä muun oheiskrääsän myyntiä. Siitä huolimatta ymmärrän täysin perjantai-iltaisin, monien työviikon päätteeksi, lähetettävän ohjelman viihdearvon.

Tänä vuonna olen itse tosin katsonut ohjelmaa vain noin kymmenen minuuttia. Silloin päädyin kanavalle sattumalta ja kuinka ollakaan, oli Jukka Pojan päivä. En muista, oliko menossa lounas vai illallinen, mutta ehdin nähdä kaksi tulkintaa.

Ensin joku esitti jotain. En muista mitä; esitys ei jäänyt mieleen. Sitten Anna Abreu esitti minulle ennestään tuntemattoman laulun Kylmästä lämpimään, minkä jälkeen minun oli laitettava telkkari kiinni. Pop/iskelmä-rallina se nimittäin tarttui herkkään mieleeni välittömästi. Hoilailinkin laulun kertosäettä vielä nukkumaan mennessä ja vielä sängyssä nukahtamisvaikeuksissa kieriskellessä. Siinä vaiheessa kyse ei enää ollut miellyttävästä kokemuksesta vaan patologiseksi muuttuneesta korvamadosta. Juuri alttiuteni pahoille korvamadoille, ei mikään muu, taitaa olla keskeinen syy sille, etten Vain elämää -ohjelmaa katso.

m_jukka2

Kuluneen sanonnan mukaan makuasioista ei pidä kiistellä. ”De gustibus non est disputandum” kuuluu latinaksi Horatiuksen kaksi tuhatta vuotta sitten kirjaama aforismi. Mutta makuasioiden avulla kuitenkin rakennetaan henkilökohtaisia ja sosiaalisia identiteettejä. Profiloidutaan. Erottaudutaan muista. Epäilemättä en itsekään ole tätä kirjoittaessa makuasioiden avulla tapahtuvan itsen rakentamisen ja sosio-kulttuurisen erottautumisen ulkopuolella. En tietenkään ole.

Maku on yhteiskunnassamme keskeinen erottautumisen tekijä paitsi ala/kulttuurien, myös sosiaaliluokkien välillä. Keskiluokkaan samaistutaan ja työväenluokasta erottaudutaan erilaisten makuun ja sukupuoleen liittyvien käytäntöjen avulla.

Makua voisi siis luonnehtia kulttuuriseksi käytännöksi. Se on eri tason ilmiö kuin henkilökohtainen jostain tykkääminen tai ei-tykkääminen. Voin useimmiten enemmän tai vähemmän vapaasti pitää jostain (musiikista, tv-sarjasta, elokuvasta, ruuasta, jne.), mutta sillä on seurauksensa. Henkilökohtaiset mieltymykseni voivat nimittäin määrittyä minulle tärkeissä sosio-kulttuurisissa viitekehyksissä kiusallisesti huonoksi mauksi. Se taas tyypillisesti herättää kantajassaan häpeää.

Yhden suhteellisen kunniallisen tavan pyristellä irti häpeän leimasta tarjoaa salaisen paheen, häpeällisen ja ehkä myös syyllisyyttä aiheuttavan nautinnon (guilty pleasure) suojakeino. Sitä Kalle Kinnunen kuvailee näin: ”Ei saisi pitää mutta pidän kuitenkin”. Salaisen paheen haltija on siis tietoinen siitä, että vallitseva makunormisto ei hyväksy hänen mieltymystään x. Tämä särö aiheuttaa häpeää – enemmän tai vähemmän. Veikkaan, että sitä vähemmän, mitä hyväksytymmäksi yleisessä makunormistossa jokin salainen pahe muodostuu. Se, minkälaiset tekijät säätelevät makunormiston rakentumista, onkin sitten jo toisen jutun aihe.

Salaiseen paheeseen kuuluu olennaisesti myös, että paheen voi myöntää, tunnustaa. Tunnustaminen voi irrottaa ainakin osan häpeällisen mieltymyksen stigmaattisuudesta. Tällaisen normalisoitumisen yhtenä ongelmana on kuitenkin se, että siinä hyvän ja huonon maun välinen raja helposti vain siirtyy. Voisin esimerkiksi tässä kirjoituksessani eritellä ja korostaa, kuinka laadukasta, harmitonta tai mukavaa musiikkia Jukka Poika esittää verrattuna esimerkiksi ”siihen-ja-siihen” artistiin. Vähän siihen tapaan kuin miten edellä vertailin tositv-formaatteja. Jukka Pojan suhteen en nyt sille tielle kuitenkaan lähde.

Tätä kirjoittaessani minulle on itse asiassa avautunut monia mahdollisia selityksiä sille, että tapasin unessa Jukka Pojan. Niihin menemättä totean vain, että ei kai voi olla kuin pelkästään hyvä asia, jos ”kuolleen kylän” mummolassa on kova ihmisvilinä päällä.

Vuosikymmeniä sitten, ollessani vielä lapsi, vierailimme usein ”kuolleen kylän” yhdessä sukulaisperheessä. Siellä itseäni vanhempi serkkupoika omisti todella mahtavan ja laajan levykokoelman. Löytyi dylanit, ledzeppelinit ja leskiset (marleyt tulin löytämään muutaman vuoden kuluttua, teininä, muualta). Sukulaisperheessä tapasin jumittua serkun vinyylisoittimen ja levyhyllyn ääreen kunnes, minulle aina aivan liian aikaisin, vierailu päättyi. Perheemme lähti ajomatkalle kohti kotikaupunkia, toista melko kuollutta kylää. Tai siis minä itkin ja lähdin.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi