Glittering Images

"Glittering Images on varsin lämminhenkinen teos verrattuna Paglian aiempaan tuotantoon."

Camille Paglia: Glittering Images: A Journey Through Art from Egypt to Star Wars
Vintage Books 2013
202 s.

 ★★☆☆☆ 

Väsynyt Paglia

Taiteen- ja kirjallisuudentutkija Camille Paglia herättää lähes jokaisessa tunteita – voisi peräti sanoa, ettei Paglia jätä ketään kylmäksi. Ristiriitoja Pagliasta ei ainakaan puutu: hän kutsuu itseään feministiksi, mutta halki kaikkien kirjojensa ja tekstiensä hän on myllyttänyt feminismiä, ivaten ja pilkaten.

Myöskään konflikteja Paglia ei ole välttänyt – päinvastoin: hän kirjelmöi aktiivisesti Naomi Wolfin kanssa kiivain sanankääntein, kävi Julie Burchillin kanssa faksisodan, jossa kipakat ja alatyyliset faksit siirtyivät USA:sta Eurooppaan tiukkaan tahtiin. Lady Gagan myötä seksi on Paglian mukaan kuollut, mutta Joan Rivers on mahtava feministi-ikoni. Edesmennyt Christopher Hitchens ei hänkään säästy Paglian, kanssa-ateistinsa, tiukalta iskulta puhumattakaan Katy Perrystä, joka on Paglian mukaan osallisena nuorten amerikkalaisten parisuhteiden pilaamisessa. Rihannasta Paglia kyllä tykkää. Paglia on ääripäiden ihminen, hän joko rakastaa tai vihaa: Catharine MacKinnonista ja Andrea Dworkinista hän käytti ronskimpia sanankäänteitä kuin miesasiamiehet koskaan, ja eetikko Martha Nussbaumin töistä Paglia tykkäsi, kunnes kutsui tätä 1990-luvulla ”PC-diivaksi”.

Uusimmassa kirjassaan Paglia tuntuu kuitenkin menettävän teränsä. Glittering Images on suorastaan lämminhenkinen Paglian aiempaan tuotantoon verrattuna, lähes vaisu.

Paglian kestoprojektiin feminismin lyttäämisessä ei tällä kertaa viitata kuin muutaman kerran, ja tällöinkin vain kuivasti, vailla aiempien kertojen ”take no prisoners” -asennetta. Muutos on positiivinen, etenkin kun feminismin kritiikki on pitänyt ympätä aiemmin lähes kaikkeen, mitä Paglia on tehnyt –  jopa Basic Instinctin kommenttiraidalle ja Hitchcockin Lintujen analyysiin.

Glittering Images on Paglian mukaan kirjoitettu yleistajuiseksi teokseksi taiteesta ja taiteen historiasta, eli ehkä kyseessä lieneekin kirjan luonne ja Paglian halu välttää perinteisiä teemojaan. Kirjassa kuljetaan halki taiteen kehityksen aina kuningatar Nefertarin hautamaalauksista Tizianin, Tamara de Lempickan, Picasson ja Jackson Pollockin kautta George Lucasiin ja Sithin koston lopputunnelmiin, joiden perusteella Paglia pitää Lucasia nykyajan suurimpana taitelijana.

Kirjaa on miellyttävä lukea ja se on painettu hyvälle, kiiltävälle paperille. Ilmeisesti tarkoituksena on nostaa esiin vaikutelma taidekirjasta, joita tietyillä kahvipöydillä lojuu selailtavana. Myös kuvitusta on runsaasti.

Tyylillisenä valintana terävyyden karsiminen tekee hyvää Paglian teksteille; vain silloin tällöin jaetaan kuivia piikkejä feministien, liberaalien, poliittisen korrektiuden ja uskonnollisen oikeiston suuntaan. Mutta tyyli on tällä kertaa lämmin ja rikas. On helppo huomata, että jokainen kirjassa esitelty teos on Paglialle rakas ja kallis ja suhde niihin lämmin ja myötätuntoinen.

Paglia pyörittelee paljon maskuliinisuuden ja feminiinisyyden käsitteitä, kastraatiota unohtamatta. Kirja on myös yksityiskohdiltaan uskomattoman rikas: Paglia kuvailee miten Tizianin Venuksessa taiteilija ”hämärtää jaon eroottisen ja äidillisen välillä, kenties paljastaen syvimmän totuuden heteroseksuaalisuudesta”. Walter De Marian työn Bed of Spikes ollessa näyttelyssä katsojia informoitiin teoksen mahdollisesta ahdistavuudesta, eikä kylmäksi jätä myöskään Paglian korkealentoinen kuvaus Renée Wilcoxin taistelusta kristillisiä fundamentalisteja ja Rudy Giuliania vastaan taiteensa puolesta.

Häiritseväksi kirjassa kuitenkin nousee Paglian valinta sen suhteen, minkä taiteen hän on arvottanut kirjansa kaanoniin: teoksessa enemmistö taitelijoista on valkoisia, mutta Paglia ei tunnu ottavan tätä valintaansa mitenkään kriittisesti esille. Paglia on aiemminkin kärähtänyt rasismista: viimeisin tapaus koski Rihannan ja Beyoncen kehojen rasistisesti värittynyttä arviointia.

Taide ei näyttäydy Paglialle yhteiskunnallisessa kontekstissaan, vaan hänen suhteensa taiteeseen on jotain mystistä – jotain, joka vaikuttaisi lepäävän oman esteettisen aistinsa varassa. Paglia vaatii taiteelle enemmän maanläheistä otetta, persuhenkisesti, mutta samaan aikaan taiteella tulisi olla hänen mukaansa jonkinlainen lähes ”hengellinen”, aistien varassa tulkittava ulottuvuus. Paglia ei kuitenkaan ymmärrä taidekokemuksen subjektiivisuutta ja toisaalta taiteeseen liittyvää vahvaa yhteisöllistä kokemusta, mikä taiteessa nouseekin paradoksiksi.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi