Lumikuningatar

"Vaikka kyseessä onkin baletti, mieleen nousee filosofi Catherine Clementin näkemys naisten roolista oopperassa: Voimakkaiden naisten kohtalona on tuhoutua lopussa."

Koreografia Kenneth Greve
Musiikki Tuomas Kantelinen
Äänitteen musiikinjohto Tuomas Kantelinen
Lavastus Erika Turunen, Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen
Valaistus Mikki Kunttu
Naamiointi Pekka Helynen
Projisointikuvat Mikko Linnavuori, Jan Yrlund
Dramaturgia (H.C. Andersenin sadun mukaan) Pirjo Toikka, Kenneth Greve
Dramaturginen neuvonantaja Raija-Sinikka Rantala

Kansallisooppera. Seuraavat esitykset TI 17.12. 19.00 ja TO 19.12. 19.00

 ★★★☆☆ 

Kolonialistisia katseita ja misogyniaa.

Tuomas Kantelisen säveltämä ja Kenneth Greven koreografialla varustettu Lumikuningatar on Kansallisbaletin kassamagneetti jo toista vuotta peräkkäin. Koko perheen suosittu, H.C. Andersenin satuun perustuva teos on ehditty jo levyttää, eikä suosiolle näytä tulevan loppua.

Teoksen juoni on monille tuttu: saatuaan Lumikuningattaren särkyneestä peilistä sirpaleen silmäänsä, Kai (14.12. näytöksessä Jani Talo) muuttuu tunne-elämältään kovaksi ja epäempaattiseksi ja päätyy Lumikuningattaren mukana Lappiin. Kerttu (14.12. näytöksessä Maria Baranova) lähtee pelastamaan Kaita, jota kohtaan hänellä on romanttisia tunteita. Lopussa Lumikuningatar häviää, ja Kerttu ja Kai saavat toisensa.

Tuomas Kantelisen musiikki on kaunista ja mukaansa tempaavaa; vaisummissa osioissa mieleen nousee Kantelisen Äideistä parhain -elokuvaan tekemä soundtrack. Myös tanssijoiden työ on mahtavaa, ja kehonkieli välittää teoksen tunnelmaa katsomoon aina uhkaavasta romanttiseen.

Vaikka teos tuntuukin miellyttävältä katsoa ja kuunnella, sen kuvastossa on jotain hyvin häiritsevää: teos pelaa ison osan aikaansa kolonialistisella kuvastolla joka kiusaa kriitikon mieltä koko katsomisen ajan. Teoksessa rakennetaan roisisti kaksinapaista maailmankuvaa: Helsinki esitetään idyllisenä, pikkuporvarillisen yhteisöllisyyden ja lämmön leimaamana lintukotona, kun taas Lappi esitetään lähes vastaavalla tavalla kuin siirtomaat Joseph Conradin klassikkoteoksessa Pimeyden sydän; arvaamattomana, taikauskoisena, hirviömäisenä paikkana jossa noidat, peikot ja maahiset mellastavat.

Lappia katsotaan kolonialistisella katseella, jolloin miljöön erääksi yksityiskohdaksi nostetaan muun muassa jääkarhu, joita Lapissa ei ole, vastaavalla tavalla kuinka Afrikasta kolonialistiseen kuvastoon on leimaavasti poimittu savanni, seeproja ja leijonia. Teoksen kantavana teemana on Kertun matka Lappiin, jolloin mielikuvat kulkevat auttamatta ”löytöretkien” ja kolonialismin suuntiin.

Myös teoksen värimaailma käyttää karuja kolonialistisia merkityssisältöjä: Helsinki esitetään vitivalkoisena, ja tähän heijastetaan edellä mainittuja ominaisuuksia kuten kaupunkimaisuus, idyllisyys ja kodikkuus. Vastaavasti Lappi esitetään pimeänä, synkkänä, lähes darwinilaisena ympäristönä jossa julmuus ja raakuus ovat hallitsevia piirteitä. Dikotomisuus nousee pintaan myös teoksen lopussa, jossa Lumikuningattaren sydän sulaa: miksi leimallisesti Lappiin liitetyt ominaisuudet, lumi, pakkanen ja jää, esitetään pelkästään negatiivisina asioina joista pitää ja tulee pyrkiä pois, hävittämällä?

Mieleen nousee myös väistämättä vertailua H.C. Andersenin alkuperäisteokseen; miten siinä voimakkaasti läsnä olleet teemat itsensä hyväksymisestä ja löytämisestä ovat lähestulkoon kadonneet baletissa ylikorostetun romanssin alapuolelle, tuskin havaittaviksi.

Myös teoksen naiskuvat herättävät ärtymystä; Naiskuvia tarjotaan kaksi: viktoriaaninen, ”angel in the parlour” -tyyppi, kuten tarinaa kertova isoäiti( 14.12. näytöksessä loistava Krista Kosonen), joka on eniten esillä Helsingissä ja dominantti, vaarallinen, kastraattori jota edustaa Lumikuningatar (14.12. näytöksessä vaikuttava Yimeng Sun) . Lumikuningattareen ladataan paljon negatiivisina pidettyjä ominaisuuksia, kuten turhamaisuus (jota tarinassa keskeisessä osassa oleva peili symboloi), julmuus ja itsekkyys, eikä tätä pyritä mitenkään avaamaan saati ymmärtämään.

Vaikka kyseessä onkin baletti, mieleen nousee filosofi Catherine Clementin näkemys naisten roolista oopperassa: Voimakkaiden naisten kohtalona on tuhoutua lopussa. Lumikuningattaren loppu on hyvinkin, Clementia mukaillen, ”naisen pois tekevää.” Tätä vaikutelmaa ei kevennä lopun epilogi, jonka aikana Lumikuningatar ilmestyy vielä lyhyesti Krista Kososen esittämänä.

Toisaalta teos tarjoaa positiivisen näkemyksen sankarina olemisesta Kertun kautta; sankaruus ei vaadi fallista voimaa tai maskuliinista uhoa, joihin sankaruus on yleensä tavattu sijoittaa.

Poikkeuksena teoksen kaksinapaiseen naiskuvaan nousee Lumikuningattaren sisar, Lapin seita( 14.12. näytöksessä Tiina Myllymäki) joka pyrkii auttamaan Kerttua Kain etsimisessä. Kuitenkin myös Lapin seita väännetään loppua kohden herkäksi, viktoriaaniseksi enkeliksi kun tämä ”paljastaa todellisen luontonsa.”

Ongelmallista on ylipäätään, miten Lapin seidan todellinen luonto paljastetaan hänen ottaessaan pois päältään saamenpuku-vaikutteisen asun, jolloin hänet asetetaan valkoisen naisen rooliin. Ärsyttävää onkin, miten valkoisuus kohotetaan jotenkin aidommaksi kuin Lapin seidan alkuperäinen habitus. Ylipäätään mieleen myös nousee, missä määrin tekijät ovat osanneet käyttää oikein saamelaista kuvastoa osana teosta; esimerkiksi seita ei ymmärtääkseni viittaa henkilöön vaan pyhään palvontapaikkaan.

Luminkuningatar saa kolme tähteä, jotka tulevat Tuomas Kantelisen kauniista musiikista, Kenneth Greven silmiä hipovasta koreografiasta ja tanssijoiden, Talon, Baranovan, Sunin ja Krista Kososen vakuuttavasta ja hyvin tehdystä työstä. Kolonialistiset katseet ja misogynia, joita teoksessa käytettiin, häiritsivät kuitenkin katsomista sen verran että loput tähdet jäävät uupumaan. Hyvän makuista, mutta hankalaa niellä.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , ,

Kommentoi