The Goldfinch

"Donna Tarttin kauan odotettu kolmas romaani on eittämättä englanninkielisen kirjallisuuden vuoden tapaus."

Donna Tartt: The Goldfinch
Little Brown and Company 2013
784 s.

 ★★★★★ 

Vaikuttava teos menetyksen otteesta

Ei varmastikaan ole liioiteltua sanoa, että Donna Tarttin kauan odotettu, haluttu ja kaivattu kolmas teos The Goldfinch on englanninkielisen kirjallisuusmaailman vuoden tapaus. Salonin Laura Miller vertasi teosta Charles Dickensin tuotantoon, ja kauhun kuningas Stephen King totesi The New York Timesin arviossa The Goldfinchin olevan ”harvinaisuus, joita ilmestyy kuusi kertaa vuosikymmenessä”. Eivätkä nämä kehut ole jääneet ainoiksi.

Tarinan juoni on enemmän tai vähemmän traaginen (riippui kriitikon kohdalla siitä, mihin aikaan tiiliskiveä kahlasin; alkuillasta teos liikutti erityisen voimakkaasti). 13-vuotias Theo Decker käy koulua, isä (entinen näyttelijä, nykyinen sekatyöläinen ja alkoholisti) on liuennut jonnekin, mutta Theoa tämä ei juuri hetkauta, koska hänellä on aivan ihana, hevostalleilla tupakansavussa kasvanut äiti, jota hän jumaloi.

Theolla on kuitenkin ongelmia koulussa, ja matkalla kurinpitotilaisuuteen hän päättää poiketa äitinsä kanssa katsomaan New Yorkiin saapunutta hollantilaisten mestarien näyttelyä Metropolitan Museum of Artiin. Museossa Theo näkee kiehtovan tytön, Pippan. Tragedia puuttuu kuitenkin peliin, kun museossa tapahtuu pommi-isku, joka surmaa sekä Theon kuvankauniin äidin että Pippan huoltajan, Weltyn.

Järkyttynyt Theo poimii museosta matkaansa Carel Fabritiuksen mestariteoksen The Goldfinch vuodelta 1654 sekä Weltyn hänelle henkitoreissaan antaman sormuksen.

Onnettomuuden jälkeen Theo päätyy asumaan ystäväperheeseen. Tämä Barbourien perhe ei ole sen toimivampi kuin Theon omakaan. Dysfunktionaaliset perheet ja ihmissuhteet ovatkin eräs kirjan kantavimpia teemoja; perheet ovat aina läsnä, kirjan henkilöt pyrkivät pääsemään turvallisiin olosuhteisiin, joita perhe heille toisi, mutta perhe ei kuitenkaan täytä kirjan henkilöiden odotuksia. Päinvastoin. 

Barbourien luona Theo kokee vierauden tunnetta, jota ei yhtään vähennä hänen kätkössään oleva Fabritiuksen mestariteos, jonka katoaminen on mediassa ja taidemaailmassa suuri tragedia.

Vähitellen Theo kuitenkin sopeutuu. Hän saa itselleen turvallisen kiintymyssuhteen Weltyn liikekumppaniin Hobieen, jolle hän käy palauttamassa sormuksen siinä olleiden osoitetietojen perusteella saadakseen jälleen kontaktin Pippaan, joka on tragedian myötä syöpynyt hänen mieleensä.

Hobien pitämässä antiikki- ja vanhojen tavaroiden liikkeessä Theo kokee arkista iloa Hobien opastaessa häntä vanhojen huonekalujen kunnostamisessa. Myös elämä Barboureilla asettuu uomiinsa, ja kaikki tuntuu olevan hyvin, kunnes kauan poissa ollut isä ilmestyy paikalle raitistuneena uuden naisystävänsä Xandran kanssa – ilmeisesti Theon äidin maallisen omaisuuden perässä, jota on sievoinen summa. Theo lähtee uuden perheensä kanssa Las Vegasiin (jonne isä on perustanut uuden elämänsä, ansaiten omaisuutensa käytännössä kasinoilla ammattipelurina) – maalausta unohtamatta.

Las Vegasissa, uuden perheen paljastuttua jälleen dysfunktionaaliseksi (isä on kaikkea muuta kuin raitis; tällä kertaa mukana ovat myös erilaiset lääkkeet ja huumeet), Theo tutustuu Borikseen, josta hän saa elinikäisen ystävän ja jolla on myös kirjan myöhemmissä tapahtumissa keskeinen rooli. Boris tuo Theon elämään paljon kaivattua ystävyyttä, koska yhteydet Barboureihin ovat lähes katkenneet, eikä Pippakaan ole Theon elämässä läsnä muuta kuin ajatuksissa, jatkuvasti.

Vuosien kuluessa elämä käy Theolle Las Vegasissa yhä epävakaammaksi isän päihderiippuvuuden syvetessä ja pelivelkojen kasvaessa. Isästä paljastuu yhä inhottavampia piirteitä, mutta kehitys pysähtyy isän joutuessa autokolariin, joka ainakin kriitikon silmissä näyttää kummasti itsemurhalta. Theo nostaa kytkintä ja lähtee yöbussilla New Yorkiin, jossa hän etsiytyy Hobien hoteisiin.

Maalaus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Seuraavan kahdeksan vuoden kuluessa hän huomaa, ettei suinkaan ole ainoa, joka tietää maalauksen kohtalosta: alamaailman taidevarkauksiin erikoistuneet kovanaamat eivät aio jättää häntä rauhaan.  Theo on vaalinut maalausta mustasukkaisesti kaikki nämä vuodet, mutta menettää sen ollessaan avioitumisen kynnyksellä Barbourien tyttären Kitseyn kanssa. Samaan aikaan Theo kärsii päihderiippuvuudesta aavemaisesti isänsä jalanjälkiä seuraten. Theo kuitenkin pääsee takaisin kosketukseen maalauksen kanssa ja ratkaisee sen kohtalon itsensä, Boriksen, Hobien, Kitseyn ja Pippan takia.

Tarttin romaani on vaikuttava. Istuin pitkään hiljaa ennen lukemisen aloittamista, ja istuin pitkään hiljaa suljettuani viimeisen sivun. The Goldfinchin ilmestymisen odottaminen oli tuskallista ja lopulta, kun kirja päättyi, oli hankalaa uskoa, että tässäkö tämä taas oli? Vaikka lähes 800-sivuinen romaani vei useamman viikon arjen ohessa (Donna Tarttin lukeminen ei ole koskaan arkea), tuntui silti kuin romaani olisi loppunut liian pian, jättänyt lukijan käsiin joukon kysymyksiä, jotka jäävät ikuisesti vaille vastausta ja tunteita jotka eivät tule tyydytetyiksi. Mutta pitäisikö kaunokirjallisen teoksen edes koskaan olla täydellisen selittävä?

Tarttin kerronta on hyvin elävää ja tapahtumat ja henkilöt kykenee näkemään edessään, hehkuvina kuin technicolor. Tyylillisesti Tartt muistuttaa jonkin verran edellä mainittua Stephen Kingiä; täysin erilaisista tapahtumaympäristöistä huolimatta kriitikolle nousivat mieleen Kingin romaanit Uinu uinu lemmikkini ja Hohto.

Kieltämättä kaikki kolme – The Goldfinch, Uinu uinu lemmikki ja Hohtojakavat yhteisen teeman: ihmisen epätoivoisen toiminnan vastoin kaikkea järkeä ja pahoja aavistuksia. Toiminnan, jossa tavoitellaan jotain kauan sitten menetettyä vielä kerran – tuhoisilla seurauksilla.  Kingin kuvaama pahuus on havaittavissa myös monissa Tarttin kirjan henkilöissä: pahansuovassa, tinkimättömässä, varastetun taiteen kanssa pelaavassa Lucius Reevessa kuuluu kaikuja Tukikohdan Randall Flaggista ja Theon demoninen, mielihalujensa armoilla oleva isä tuntuu irvistävän Viceroy-savukkeiden sinisen savun keskeltä kuin Hohdon Jack Torrance.

Tarinankertojana Tarttissa on paljon samaa kuin Margaret Atwoodissa (Atwoodin teoksista nousee mieleen Ryövärimorsian) – miten menneisyyden tapahtumien raskas painolasti tuodaan osaksi kirjan kerrontaa ja miten lumoavasti Tartt jaksaa kuvata pieniä yksityiskohtia ja näyttää joitain tuttuja asioita aivan uudessa valossa (kuten Las Vegasin, josta Tartt kuvaa Sin Cityn vähemmän tunnettuja puolia, esimerkiksi Stripin ulkopuolella olevia lähiöitä ja ostoskeskuksia). Tosin uhkapeli ja kasinot ovat jossain määrin aina läsnä – sekä Theon ammattipelurina toimivan isän että tämän kasinolla työskentelevän avopuolison Xandran myötä.

Kirjassa on paljon erilaisia teemoja, joista nostaisin esiin muutamia: halu epätoivoisesti saada menneisyys takaisin, pakkomielteet ja kyvyttömyys olla toistamatta aiempien sukupolvien virheitä. Theo ei koko kirjan aikana kykene hyväksymään sitä, että hänen äitinsä on lakannut olemasta, iäksi pois mennyt. Theo haluaa epätoivoisesti kiintyä johonkin, ja samalla halulla kuin lapsi kaipaa kiintymystä Theo kiintyy epätoivon vimmalla sekä Fabritiuksen mestariteokseen että Pippaan. Kumpikaan ei kuitenkaan tarjoa hänelle hänen kaikkein kipeimmin tarvitsemaansa asiaa – rakkautta, kiintymystä ja kosketusta. Maalaus aiheuttaa hänelle vain pelkoa ja pahaa oloa, kun taas Pippa muistuttaa liikaa häntä itseään haavoittuvaisuudessaan ja rikkinäisyydessään.

Theo toteuttaa myös vihaamansa isän kohtalon ainakin osittain – Theokin sotkeutuu alamaailman syövereihin, sortuu lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön ja takeltelee ihmissuhteissaan. Pippassa on paljon hänen elegantin äitinsä piirteitä, kun taas Kitsey Barbour muistuttaa kiehtovalla tavalla Theon isän avopuolisoa Xandraa.

Pakkomielle Fabritiuksen keltaiseen lintuun pienessä taulussa dominoi Theon elämää enemmän tai vähemmän – se ei päästä häntä otteestaan, ja tässä kohtaa Tartt osoittaa taiteen massiivisen voiman ihmisen tajuntaan. Tavallaan maalaus muistuttaa monessa mielessä Theon väärinkäyttämiä lääkkeitä ja huumeita: se pelottaa ja koukuttaa, mutta tuo myös mielihyvää. Mielihyvän määrä ei kuitenkaan koskaan ylitä maalauksen aikaansaamaa ahdistusta. Tavallaan koko maalaus symboloi myös Theoa: sekä maalaus että Theo ovat joutuneet armottoman sattuman heiteltäväksi ympäri maailmaa, vailla tietoa selkeästä tulevaisuudesta.

The Goldfinch on upea – liikuttava, itkettävä, rakastettava kirja, jota ei unohda pitkään, pitkään aikaan. Teos ansaitsee ehdottomasti viisi tähteä, ylittäen vaikuttavasti Tarttin aikaisemmat romaanit Jumalat juhlivat öisin ja Pieni ystävä. The Goldfinch tuo lukijalle samaan aikaan sekä ihastuttavan mutta myös pelottavan kokemuksen ihmisenä olemisen vaikeudesta, trauman merkityksestä aikuiseksi kasvamisessa ja taiteen uskomattomasta voimasta.

The Goldfinchin suomennos Tikli ilmestyy maaliskuussa 2014.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi