“Isät käy töissä ja äidit ei”

"Ehkä keskeisin lasten kotihoidon tuen ongelmista on sen sukupuolittuneisuus."

Lasten kotihoidon tuki koskettaa monia arvokysymyksiä. Saa nähdä, onnistuuko pieni pakottaminen luomaan tasa-arvoa.

Kuvitus: Mirkka Hietanen

Hallitus on selvittänyt vanhemmuuden kustannusten jakamista osana rakennepoliittista ohjelmaansa, ja työnantajille aiheutuvien kustannusten tasaamisesta on keskusteltu tiheään. Kotihoidon tuen kiintiöimisen toivotaan muuttavan tapoja niin, että isät käyttäisivät kotihoidon tuen kaudesta nykyistä suuremman osan ja äidit palaisivat nopeammin töihin.

Jo marraskuussa 2012 seurasin ristiriitaisin tuntein pääministeri Jyrki Kataisen aloittamaa keskustelua kotihoidon tuen leikkausvaatimuksista. Kataisen antaman lausunnon takana oli Elinkeinoelämän keskusliiton vaatimus kotihoidon tuen lyhentämisestä nykyisestä kolmesta vuodesta kahteen vuoteen. Jatkuvien leikkausaikeiden sijaan toivoin rakentavaa keskustelua vanhemmuuden kustannusten jakamisesta työnantajien kesken. Keskustelu laahasi kuitenkin laiska kotiäiti – itsekäs uraäiti -asetelman ympärillä. Tuen epäiltiin kannustavan äitejä jäämään kotiin. Elinkeinoelämän keskusliitto oli huolissaan työelämään palaavien äitien työllistymisestä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa lasten kotihoidon tuella on vahva institutionaalinen asema: se on suosittu etuus ja sillä on vahva kannatus. Arjessa kotihoidon tuen avulla hoidetaan lapsia, uusinnetaan sukupuolten välistä työnjakoa, vastustetaan työkeskeisiä arvoja, etsitään lapsen parasta tai yksinkertaisesti pyritään varmistamaan perheen toimeentulo ja hallittu arki. Ehkä keskeisin lasten kotihoidon tuen ongelmista on sen sukupuolittuneisuus: Suomessa isiä ei ole onnistuttu saamaan mukaan lastenhoitoon.

On kaunis ajatus, että jokaisen perheen pitäisi voida toimia omien vakaumustensa ja oivallustensa mukaisesti. Nykyinen asetelma on kuitenkin epätasa-arvoinen, eikä kysymys valinnanvapaudestakaan ole yksiselitteinen. Työssä käyvät vanhemmat tukevat kunnallisia palveluja ja kotihoidon tuen käyttäjät näkevät kotihoidon ensisijaisena vaihtoehtona. Lasten hoitomuodot tuntuvat käyvän jatkuvaa kamppailua normatiivisesta asemastaan.

“Isät käy töissä ja äidit ei”, toteaa 4-vuotias esikoinen. Luemme Tatu ja Patu työn touhussa -kirjaa, joka kertoo erilaisista ammateista. Vuoden vanha kuopus touhuaa sylissä. Olen ollut kotona esikoisen syntymästä asti. Kun palaan takaisin työelämään, puolisoni jää kotiin. “Kyllä äiditkin käy töissä, mutta nyt äidin työ on olla teidän kanssa kotona”, selitän esikoiselle. Tatusta ja Patustakin löytyy onneksi sama selitys: kotiäidin tai -isän työtä on hoitaa lapsia.

Töihin ei pitäisi kiirehtiä vain hilatakseen naisten työssäkäynnin tilastoja ylöspäin. Naisten oma raha tai lasten päivähoito eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyyksiä vaan saavutettuja oikeuksia. Mutta luovutaanko näistä oikeuksista elämällä muutama vuosi palkkatyön ja päivähoitojärjestelmän ulkopuolella? Kotihoidon tuen onnistunut yhdistäminen äidin tekemään osa-aikatyöhön säilyttäisi yhteydet työelämään. Erityisen hyvin tasa-arvon edellytykset kohenesivat, mikäli osa-aikatyötä tekisivät sekä äiti että isä.

Ikään kuin lapsi muutaman vuoden kestävässä kotihoidossa jäisi kokonaan ilman vanhemmilta opittua työnteon mallia. Useimmat hoitovapaita pitävät vanhemmat palaavat takaisin työelämään. Tilastojen mukaan 3–5-vuotiaiden lasten äitien työssäkäynti on Suomessa Euroopan kärkeä. Totta kai isien osallistuminen lastenhoitoon on ihan yhtä tärkeää kuin äitienkin. Saa nähdä, onnistuuko pieni pakottaminen luomaan tasa-arvoa.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Sipilän, Rantalaihon, Revon ja Rissasen toimittamaa teosta Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (2012).

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi