Romanssia ja kuolemaa

"Elokuvan narratiivista nousee esiin mahdollisuus, jota tekijät tuskin ovat halunneet painottaa: sekä Susanne että Joe voidaan lukea biseksuaaleina."

Saanko esitellä: Joe Black ke 23.4. klo 22.30 AVA

Brad Pittin tähdittämä elokuva käsittelee kuolemaa rakkauden kohteena.

Kuolemaa käsitellään osana valtavirran romanttista Hollywood-elokuvaa suhteellisen harvoin sellaisella tavalla, jossa kuolemaan liitettäisiin inhimillisiä, tai sympaattisia ominaisuuksia. Kuolema näytetään joko etäisenä tai sitten kohtuuttoman ihmiskeskeisenä. Aivan kuin kuolema olisi jossain määrin eräänlainen tilaustuote, kuten Magnoliassa, miellyttävä ja hallittava sekä asiaan kuuluva, mitä se väistämättä tietenkin on.

Martin Brestin ohjaama Saanko esitellä: Joe Black poikkeaa miellyttävästi tästä tavasta käsitellä kuolemaa, ja tekee sen vielä suhteellisen epätavallisessa yhteydessä, romanssissa. Riskiksi muodostuuu se, missä määrin pastellinväriset kuvat estävät kuoleman läheisyyden välittämisen katsojalle.

Elokuva kertoo liikemies Bill Parrishin (tasainen Anthony Hopkins) viimeisistä päivistä hänen valmistautuessaan samaan aikaan syntymäpäiviinsä. Bill kohtaa Brad Pittin esittämän ruumiillistuneen kuoleman, Joe Blackin, joka haluaa tutustua maanpäälliseen elämään. Samaan aikaan Joe on jo kuitenkin tuttu Billin tyttärelle, Susanille (Claire Fornani). Tosin Susan ei varsinaisesti tunne Joea, sillä Joe vain sattumalta käyttää Clairen kahvilassa kohtaaman miellyttävän nuoren miehen ruumista asettuessaan Billin ja hänen lähipiirinsä elämään. Joen ja Clairen välille syntyy jännite, jota Joe ei kuitenkaan saisi seurata, koska viransuoritus niin estää.

Ennalta arvattavasti romanssi kuitenkin syntyy, ja tästä puolestaan katsojalle tulee keskeisin motivaatio seurata kolmen tunnin ylipitkä elokuva loppuun asti: miten ruumiilliseksi tullut kuolema paritetaan elävän kanssa.

 

Heteronormeja uhmaava kuolema 

Elokuva tarjoaa mielenkiintoisen asetelman, jossa eläväksi tulleen kuoleman kautta tutkitaan romanssin mahdollisuuksia. Joe on hyvin epätyypillinen valtavirran Hollywood-elokuvan miessubjekti, jopa siinä määrin että hänestä tulee objekti; häntä käsitellään objektin tavoin monta kertaa elokuvan aikana, hahmon katsellessa uutta ihmismuotoaan peilistä tai riisuutuessaan. Joe ei ikään kuin koe omaa ruumistaan kovin varmasti, hän tuntuu päin vastoin kokevan sen epävarmana alueena. Ehkäpä ajatus kuolemasta ja hänen välittömästä lähdöstään on aina läsnä, sillä Joe tietää ettei tule viipymään ruumiillisessa olomuodossaan kovin kauan.

Joen epävarmuus ruumiinsa suhteen näkyy myös seksuaalisuudessa ja suhteessa Susanneen; Joe ei tee aloitteita eikä toimi muutenkaan heteropatriarkaalisen maskuliinisesti. Hänessä on jotain hyvin epävarmaa. Joen elekielessä ei ole miltei mitään heteropatriarkaalisen maskuliinista. Hän ei ota tilaa ympäriltään eikä sitä ottaessaankaan juuri tuo kehoaan toimintaan mukaan: hartiat ovat monessa kohtauksessa lähes lysyssä.

Joen elekieli ja tapa kantaa ruumiinsa muistuttaa hyvin paljon feministifilosofi Iris Marion Youngin esseessään Throwing Like a Girl kuvailemaa tapaa, jolla heteropatriarkaatin alistamat naiset suhtautuvat omiin ruumiisiinsa kuin niitä tulisi jatkuvasti varoa: aivan kuin Joe pelkäisi jatkuvasti tulevansa haavoitetuksi? Tai, onko Joe, jos ei nainen, niin ainakin ei-mies?

Mikäli Joen keho ei palaudu, Youngia mukaillen, maskuliinisina pidettyihin tapoihin kantaa kehoa, niin elokuvan narratiivista nousee esiin mahdollisuus, jota tekijät tuskin ovat halunneet painottaa: sekä Susanne että Joe voidaan lukea biseksuaaleina. Joen tavassa jutella Billin kanssa on jotain lähes flirttailevaa, ja tapa millä Joe on läsnä Billin lähellä bisnesneuvotteluissa tuo mieleen kuningasta neuvovan rakastajattaren.

Susannen suhteen Joen motiivit ovat lähes selvät. Susanne puolestaan ei siedä ihannepoikaystäväänsä, ahnetta bisnesmiestä Drewiä (Jake Weber), jonka on hankala hyväksyä Joen ja Susannen yhä romanttisemmaksi käyvää ystävyyttä. Marguerite Duras ehti kuolla ennen kuin elokuva tuli levitykseen Ranskassa, mutta palan halusta tietää mitä Duras olisi sanonut elokuvan romanssista?

Joe Black2

Elämä yhtyy kuolemaan

Sukupuolistereotypioiden kääntäminen ylösalasalaisin näkyy myös elokuvan pakollisessa seksikohtauksessa, joka rikkoo myös kestossaan ja kuvauksessaan useita Hollywood-elokuvan normeja. Susanne on kokenut, Joe ei. Radikaalifeministi Andrea Dworkin on kuvaillut naisten neitsyyttä vallitsevissa patriarkaalisissa olosuhteissa tietämättömyydeksi ja heikkoudeksi, ja näin asetelma on käännetty ylösalaisin: Susan opettaa Joea.

Sommittelusta huolimatta tosin kohtaukseen on saatu sotkettua mukaan myös pakolliselle seksikohtaukselle tyypillinen välineellistäminen ja Dworkinin kuvailema raakuus: myöhemmin maatessaan vuoteella Joe ja Susan rinnastavat Susanin ja seksin harrastamisen tämän kanssa maapähkinävoin syömiseen.

Joe Blackista ja sen narratiivista nousee lukutapa, jota tekijät eivät kenties missään nimessä tarkoittaneet: rakkaus voi olla luonteeltaan rajoja rikkovaa, epänormatiivista ja kohdistua johonkin jota ei edes pitäisi rakastaa: kuolemaan. Hyvin siirappisen narratiivin lisäksi elokuvasta välittyy selkeä rakastumisen konventioiden loukkaus, sillä Joen rakastaminen merkitsee jonkin sellaisen rakastamista, mitä ei saisi rakastaa.

Traagisen rakkauden konventioon ero on silti selkeä. Joe on kaikilla tavoin rakastamisen ulkopuolella, eikä häntä tai Susania pystytä saattamaan lopullisesti yhteen edes kuolemassa. Joe vaihtaa itsensä tilalle hänen kehossaan alunperin olleen sielun, jonka hän päättää tuoda takaisin pitääkseen Susanin onnellisena.

 

Loppuvesitys

Elokuvan narratiivi likvidoi tehokkaasti sen mahdollisuuden, että Susan saisi koskaan tietää loukanneensa normeja kurottaessaan kohti kuolemaa. Elokuvan narratiivi onnistuu lopun ilotulituksessa korjaamaan itsensä jälleen kyllästävän normatiiviseksi: Susan rakastaa turvallista miestä. Mahdollisuus biseksuaaliseen tulkitaan, jos ei nyt sulkeudu, niin ainakin muuttuu rajallisemmaksi niiden muutamien sekuntien ajaksi ennen lopputekstejä.

Ehkäpä Duras ei olisi sanonut sittenkään mitään positiivista tästä elokuvasta? Tai kysytään saman tien Elfriede Jelinekiltä, jolla ei Dworkinin kuvailemia harhaluuloja romantiikasta juurikaan ole.

Myös kuolemaanei enää elokuvan loppua kohden suhtauduta niin mutkattomasti kuin muutoin elokuvan aikana. Billin väistämätön kuolemakin jää lähes käsittelemättä. Kuolemaan liitetään turhaa mystiikkaa ja samaan aikaan vältetään siihen väistämättä liittyvä kipeys. Katsojalle jää vaikutelma elokuvan sommiteltujen kuvien tykityksessä, että tuoreen mullan haju on jossain kaukana, sivuun työnnettynä, poissa silmistä, poissa mielestä.

Suosittelen, että pitääkseen mielessään kuolemaan kuuluvan kipeyden ja väistämättömyyden, katsoja varaisi ulottuvilleen termokseen lämmitettyä Fernet Brancaa ja mainostauoille selailtavaksi Antonella Gambotto-Burken loistavan kirjan Pimennys. Itsemurhamuistelmat (suom. Lea Peuronpuro).

Kuvat: AVA

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi