Justin Timberlake:
The 20/20 Experience

"Olin niin onnellinen, että olisin siinä hetkessä varmaan tullut hyvin vähäisestä ärsykkeestä uskoon."

Justin Timberlaken eilinen Hartwall-areenan keikka todisti, että kaukorakkaus kannattaa.

Kuvat: Piia Aho

Olen rakastanut Justinia, sitä oikeaa Justinia, koko sydämestäni, vilpittömästi ja pyyteettömästi, yli kymmenen vuotta. Kun ystäväpiirini lukiossa koostui UFF:n villapaidoissa kulkevista tiedostavista nuorista, jotka soittivat bändeissä ja kuuntelivat bändejä joita ei ollut vielä olemassa, oli Justified-levy ainoa tapani kapinoida. Se lähti vitsistä, se kasvoi palvonnaksi.

Rakkauteni on syventynyt levy kerrallaan. Vielä näin aikuisena naisenakin salainen haaveeni on, että jonain päivänä mahdollinen puolisoni kosii minua laulamalla My Lovea. Joten en ole varmaan koskaan odottanut mitään keikkaa näin paljon.

Eilen oli ihmeellistä.

Pakkauduimme permannolle heti, kun ovet aukesivat. Emme ihan eturiviin, mutta lavan tuntumaan. Puolitoista tuntia hytkyimme koko permannon voimin, yrittäen näyttää siltä että kyllä suomalaisetkin osaavat jorata.

Näpräsin puhelintani. Laitoin Tinderin hakuetäisyydeksi yhden kilometrin ja selailin varmuuden vuoksi kuvat, ihan vain siksi, ettei elämäni Tinder-match-mahdollisuus Justinin kanssa olisi mennyt hukkaan.

 

Yhteisöllinen kokemus

Viimein valot pimenivät. Huutoa. Kun Justin nousi hitaasti mehiläiskennomaisen lavan keskelle, nappasin korvatulpat pois korvistani, huusin jäsentelemätöntä riemuani minkä kerkesin ja huomaamattani hypin tasajalkaa ja taputin käsiäni yhteen kuin lapsena Linnanmäellä.

Vieressäni pitkä punapää riehaantui kanssani samaan tahtiin. Huusimme laulun sanoja vauhkoontuneina. En ollut aiemmin tiennyt, mitä mieltä olla tuntemattomasta tytöstä kun olimme tanssineet samassa pienessä tilassa muka rennosti, mutta nyt sydämeni suli yhteenkuuluvuuden tunteesta. Mieleni teki ottaa hänet kainaloon ja huutaa hänen korvaansa, että minäkin rakastan, todella rakastan, Justinia.

”Hello Helsinki! Hello Finland!” Keskitin kaikki voimani siihen, että kuvittelin olevani nimeltäni neiti Helsinki/Finland, ja Justin puhui minulle. Sitten katsoin ympärilleni ja ilman mustasukkaisuuden pistostakaan annoin Justinin lopullekin Helsinki/Finlandille. ”Me rakastetaan sua!”

Minua päätä lyhyempi mies seisoi vieressäni yrittäen kuikuilla edessä olevien olkien yli. Hän piti ponnekkaasti läpi keikan puhelintaan ilmassa filmaten koko shown. Tasaisella muutaman sekunnin sykkeellä hän huusi: ”Justin! Justin! Justin!” Hetken jälkeen en pystynyt enää vastustamaan, ja yhden välispiikin ajan looppaan hänen kanssaa. ”Justin! Justin!”

Olin mitä isoimmissa bileissä. Kaikki huusivat, kaikki tanssivat, kaikki lauloivat. En edes tiennyt, että suomalaisista on mahdollista saada niin hyviä viboja. Lavalla oli Justinin lisäksi viisitoistahenkinen Tennessee Kids -yhtye.

1978844_10152195415052599_5804190900068813883_n

Mahdottomien odotusten täyttyminen

Mutu-tuntumalla keski-ikä hallissa pyöri 25 ikävuoden paremmalla puolella. Tuntemattoman punapäisen Justin-tytön kanssa hilluimme kilpaa erityisesti Rock Your Bodyn, Like I Love Youn, Cry Me a Riverin ja Señoritan tahtiin. Vanha kunnon Justified.

Hallissa leijui paksuna endorfiinin ja serotoniinin verho.

Keikan puolivälissä oli kymmenen minuutin tauko. En ole asiasta mitään mieltä, Justin saa puolestani pitää taukoja niin usein kun haluaa. Tauolla keräsin hikistä tukkaani nutturaksi samalla kun ystäväni kanssa huokailimme ihastuksesta. ”Se laulaakin niin hyvin! Se on niin lahjakas!”

Tauon jälkeen osa lavasta nousi ilmaan Let the Groove Get In -kappaleen aikana kyydissään muutama tanssija, pari soittajaa ja tietenkin Justin. Lava lipui permannon yli Hartwall-areenan toiselle puolelle. Kun käännyimme lavan mukana, tajusin kunnolla kuinka paljon ihmisiä hallissa olikaan. Poika hölkkäili leijuvalla lavalla päädystä päätyyn, piippuhyllylläkin päästin lähelle Justinia.

Koko permanto astui vuorojaloin tasatahtiin leijuvan lavan rytmiryhmän kanssa oikealle ja vasemmalle. Olin niin onnellinen, että olisin siinä hetkessä varmaan tullut hyvin vähäisestä ärsykkeestä uskoon.

Lava lipui takasin ylitsemme Take Back the Nightin tahtiin. Jossain vaiheessa ystäväni kysyi korvaani huutaen, onko Justin yhtä ihana kuin mitä odotin. Vastaus avaa koko keikan ihmeellisyyden. Justin oli niin ihana kuin odotin. Vaikka tosiasiassa varmaan odotin, ettei olisi. Jo vuosia kaukorakkautta harrastaneena olen oppinut karvaan oppitunnin, livenä se ei koskaan toimi. Mutta Justinin kanssa toimii.

 

Kurkku käheänä ja pohkeet krampissa

Kaksi ja puoli tuntia kestäneen keikan lähestyessä loppua riehaannuimme entisestämme. Suit & Tien aikana meinasin tirauttaa onnen kyyneleen, sillä olen sataprosenttisen varma, että sain solmittua Justinin kanssa katsekontaktin.

Keikka laitetiin pakettiin mahtipontisesti SexyBackin ja Mirrorsin siivittämänä. Jyskäsimme tasajalkaa permannon kanssa, ja lauloimme minkä pillistä lähti.

Valot laitettiin päälle. Pohkeeni kramppasivat kahden ja puolen tunnin varvastamisesta ja pogoamisesta. Olin hikinen ja janoisempi kuin koskaan. Kaikki ympärilläni hykertelivät. Ystäväni kanssa puhuimme siitä, kuinka varmasti jokainen artisti kiittelee yleisöään kauniiksi ja riemukkaaksi ja sanoo rakastavansa mutta kuinka ihan todella tuntui siltä, että Justin oli vilpittömästi ilahtunut Hartwall-areenan tarjoamista kinkereistä.

Lapatessani vessassa kädenlämpöistä vettä suuhuni, en voinut lopettaa hymyilemistä. Mieletön keikka ihan kaikille. Minulle henkilökohtaisesti osoitus siitä, että joskus kaukorakastaessakin on ihan oikeassa.

Justin on ihmeellinen.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi