Jalkapallon MM-kisat Brasiliassa: Eka kerta

"Tein päätöksen lähteä Brasiliaan katsomaan jalkapalloa eräänä huuruisena baari-iltana kesällä 2013."

Vilma Vuorio lähti Brasilian MM-kisoihin. Hän opettelee katsomaan jalkapalloa.

Kuljen keskellä sademetsää. Puiden lomassa poukkoilee pieni puro, joka solisee kivien yli. Kuljen kivien yli, viileä vesi huuhtoo varpaitani. Horjahdan hieman, mutta onneksi ympärilläni on neljä miestä, he tulevat maailman eri maista, ja he kaikki ojentavat salamannopeasti  vahvan käsivarren.
Hellästi ja suojelevasti, kuitenkin varmasti ja voimakkaasti, estävät minua kaatumasta.

Hymähdän hieman. ”Kiitos pojat.”

Mutta pojat ovat jo unohtaneet tuon ohikiitävän vaaratilanteen ja ympäröivän luonnon. Miehet puhuvat jalkapallosta.

Muutamaa päivää aiemmin olen Salvadorissa nukkunut dormissa, jossa oli yhdeksän miestä ja minä. Aamulla nousin ylös ja unisena vedin yöpaitaani alemmas, miehet virnistivät hieman. Jokunen kohotti kulmakarvaansa. Suuni vääntyi huomaamattani pieneen toispuoleiseen hymyyn. ”Huomenta pojat.”

Mutta pojat olivat jo unohtaneet tuon ohikiitävän vilauksen pitsisestä alushousun suusta ja maidonvalkeasta reidestä. Miehet puhuivat jalkapallosta.

Stereotypiat seisovat edessäni piinkovina. Mikään ei ole tärkeämpää kuin jalkapallo. Vaikka nautin – tai nauttisin – pienestä flirtistä, arvostan sitä että olemme täällä Brasiliassa katsomassa jalkapalloa. Sitä varten minäkin olen täällä.

Tiedän jotain jalkapallosta.

Tiedän esimerkiksi, että suurinta osaa suomalaisista ärsyttää jos ilmoitan lempipelaajakseni Fernando Torresin. Se ärsyttää melkein kaikkia, koska minä varmastikin pidän Fernando Torresista sen takia, että hän on hyvännäköinen.

Myönnetään. Pidän Fernando Torresista, koska Fernando Torres on mielestäni hyvännäköinen.

Jalkapalloa seuraamattakin tiesin, että Torresin fanittaminen on syvällisesti väärin. Torres on tyttöjen mieleen, mutta ei oikeasti edes osaa pelata jalkapalloa. Turha jätkä.

 

Valmistautuminen

Tein päätöksen lähteä Brasiliaan katsomaan jalkapalloa eräänä huuruisena baari-iltana kesällä 2013. Melko kritiikittömässä tilassa ollut ystäväni heitti ilmoille kutsun lähteä mukaan poikien jalkapallomatkalle. Asiaa sen tarkemmin miettimättä päätin suostua.

Jalkapallomatkalle ei tietenkään lähdetä pelkästään läpällä ja kännissä.

Ensin hommataan lippuja. Nyt niitä lippuja sitten on, viiteen otteluun. Kolumbia-Kreikka, Belgia-Algeria, Argentiina-Iran, Englanti-Costa-Rica ja A-lohkon voittaja vastaan B-lohkon toiseksi paras. Jälkimmäinen todennäköisesti tarkoittaa Brasiliaa ja joko Espanjaa tai Hollantia.

Olen jo oppinut, kuinka nyökkäillä peleistä puhuttaessa. ”Ainakin pääse näkemään Argentiinan, Messi ja silleen.” ”Joo, kunhan pääsisi Brasilian pelin näkemään.”

Lippujen hommaamisen lisäksi olen opiskellut, mitä paitsio tarkoittaa. Olen valinnut lempiseurajoukkueekseni Arsenalin, luettuani tunteja eri seurojen historioita. Olen istunut sporttibaareissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä katsomassa Mestareiden Liigaa ja Valioliigaa, ja kuunnellut kun korvaani huudetaan miten pisteet lasketaan missäkin liigassa. Luen Zlatanin elämäkertaa, kun makailen rannalla.

Ymmärrän teoriaa. Esimerkiksi että paitsio on se, kun hyökkääjä menee kahden alimman puolustajan väliin ilman palloa hengailemaan ja odottelemaan pelivälinettä. Ja puolustajat voivat tehdä paitsioansan juoksemalla puolustuslinjan yläpuolella olevan hyökkääjän ohi. Italia pelaa ilmeisesti kilpikonnapuolustuspeliä, joka on tylsää katseltavaa mutta tehokas strategia. Ja sen sellaista.

Vajaan vuoden valmistautuminen ei kuitenkaan ole vielä tehnyt minusta täysin suvereenia asiantuntijaa ja keskustelijaa.

 

Jalkapallon juhlaa

Ensimmäisen viikon jälkeen Brasiliassa ymmärrän, että jalkapallossa todella on kyse kielestä ja kulttuurista. Hostelleissa jaksetaan puhua hetki patikoinnista ja sukeltamisesta. Mutta kun joku sanoo jalkapallo, saattaa keskustelu pyöriä jouhevasti kolme tuntia jalkapallon ympärillä. Ihmiset ovat kannustavia sen suhteen, että olen päättänyt alkaa katsoa jalkapalloa, mutta eivät jaksa jutella aiheesta sen pidempää. Usein vieressä puhutaan jo oikeita jalkapalloasioita.

Kuuntelen, ymmärrän sanat, ymmärrän ilmiön, mutta en ole vielä osa sitä.

Viikko sitten Salvadorissa kävin katsomassa ensimmäistä kertaa eläessäni jalkapallo-ottelun. Kyseessä oli Kroatian ja Australian välinen höntsäilymatsi. Ympärilläni oli miehiä, naisia ja lapsia, joille huuteleminen, laulaminen ja käsimerkit olivat maailman luonnollisin ilmiö.

12. kesäkuuta – tänään – potkaistaan jalkapallon MM-kisat 2014 käyntiin. Tämä on kansallinen vapaapäivä. Brasilia aikoo imeä minut mukanaan jalkapalloon. Joten, ei kai tässä muu auta.

Maidonvalkeat reidet piiloon, kädet heittämään aaltoja katsomossa, päähän hassu hattu ja kannustuslaulut huutaen pihalle.

Kuva: Jinho Jung / CC 

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi