Kymmenen tuopin haastattelu:
Rosa Meriläinen,
osa 2 (tuopit 6–10)

"Ei pidä hävetä sitä että haluaa. Itseään saa tyrkyttää niin työelämässä kuin ihmissuhteissa."

Kuvat: Eva-Liisa Orupõld

Haastattelun toisessa osassa puhutaan anonyymista rekrytoinnista, jääkiekon osumisesta hampaisiin, kuivista limakalvoista sekä suoritetaan Tequila Björn Borg. Rosa Meriläinen on jo viiden oluen ajan ollut vakaampi tuopin kumoaja kuin Sylvin Vilma Vuorio. Haastattelun jälkipuoliskolla humala syvenee, ilta hämärtyy ja elämänkoulu jatkuu.

Kuudes tuoppi (klo 20.12)

Ensimmäisen viiden tuopin ajan olen ollut täynnä hämmästystä Rosa Meriläisestä. Pienikokoinen nainen on täynnä valovoimaa, ääntä ja asiaa.

Marssimme takaisin pöytään kuudensien tuoppiemme kanssa rehvakkaasti naureskellen.

”Alkaa nämä lauselmat muuttua hetki hetkeltä vähemmän siteerattaviksi.”

”Ja sitäkin painokelpoisemmiksi!”, vastaan reippaasti. Harmillista, että minulla ei ole mitään muistikuvaa kyseisestä lauselmasta.

Hekottelemme edelleen. Ilmeisesti olemme puhuneet sukujuhlista. Meriläinen vakavoituu. Kaikki tilaisuudet eivät ole feminismiä varten, joskus mennään perinteisellä kaavalla.

”Yhden kerran hautajaisissa Simoa pyydettiin arkun kantajaksi. Minä olin ollut läheinen vainajan kanssa, Simo ei. Mutta tarvittiin yksi mies. Hautajaiset eivät ole varsinaisesti mikään taistelevan feminismin paikka, mutta silloin loukkaannuin. Häviäisin varmasti kädenväännössä miehelle, mutta kuuden joukossa olisin pystynyt kantamaan arkkua. Olisi kyllä pitänyt niellä se loukkaantumiseni, mutta silloin kerroin kyllä siitä ääneen.”

Kerron, etten ole koskaan nähnyt sukujuhlissa miehen tiskaavan. Perinteisissä juhlissa ajaudutaan herkemmin sellaisiin tehtäviin, joita oma sukupuoli määrittää. Nopeita päätöksiä tehdessä naiset usein päätyvät tiskaamaan ja miehet tekemään jotain muuta.

”…Mutta! Kun erosin aviomiehestäni ja muutimme pois yhteisestä asunnostamme, oli siellä yksi todella vaikea huonekalu. Ex-mieheni oli päättänyt, että haluaa sen. Kyllä sen saisi muutettua. Siinä me kädettömät yhteiskuntatieteilijät röökailtiin aneemisina ja hauiksettomina sen huonekalun ympärillä. Sitten mun paras kaveri, skrode mimmi, metallityöläinen, tiuskaisi että: ’Mitäs täällä nyt vittu märehditään tän piirongin ympärillä?’ Ystäväni otti vauhtia ja kenkäisi jalat irti siitä piirongista ja totesi, että nyt sen voi kantaa. Mimmi tuli paikalle ja näytti, että näin.”

Suomessa on loputtomasti kotitalouksia, joissa ihmiset selviävät elämästään päivästä toiseen. Miehet kokkaavat ja naiset tyhjentävät vessojen hajulukot.

Soperran termin ”mahdollisuuksien tasa-arvo” johonkin väliin. Meriläinen tarttuu siihen saman tien.

”Mahdollisuuksien tasa-arvo on termi, jota en kannata. Se on porvarillinen käsite, joka väittää, että jos me asetettaisiin kaikille samat mahdollisuudet, niin kyllä sitten! Mutta kun ei koskaan tule tasaista lähtöviivaa. Vain tilastot ja todellisuus näyttävät tasa-arvon, se on ainoa oikea tavoite. Jos mahdollisuudet olisivat tasa-arvoisia, ei näkyisi epätasa-arvoa lopputuloksissa.”

Tuijotan Meriläistä ja yritän kirjoittaa viimeistä lausetta vihkooni, koska ymmärrän, etten humalaltani nyt ymmärrä.

Länkytän, että ajattelin lähinnä alkuun pääsemistä. Kerron ystävästäni, jolla on ollut vaikeuksia päästä työnhaussa eteenpäin, koska hänen nimensä kuulostaa mustalaiselta.

Meriläinen innostuu puhumaan anonyymista rekrytoinnista. Kokemukset ovat olleet hyviä. Esimerkiksi Tampereella Filharmoniaan valitaan soittajat niin, että koesoitto annetaan verhon takaa.

”Minä muina mummoina myönnän, että kuuntelen klassista musiikkia. On se ärsyttävää, että maailmalla naissoolosellistit tai naissooloviulistit ovat edelleen numero. Sukupuoli on numero.”

Muistelen hihitellen Sotshin Olympialaisten aikaista otsikointia ”naisten jääkiekkojoukkueesta ja kuudesta urheilijasta”.

Tuija Brax otti talteen joskus aikoja sitten Hesarin artikkelin, jossa esiteltiin olympiajoukkueen jäseniä. Kaikista naisista oli mainittu, että mikä heidän oma meriittinsä oli ja sitten oli viitattu johonkin mieheen. Hänen isänsä tai poikaystävänsä on se ja se urheilija. Se ei riittänyt, että itsenään oli vain naisurheilija.”

Urheilu jos jokin on sukupuolettunutta. Jo koulusta alkaen.

”Alakoulussa kävin valittamaan, kun pojat pelasi lätkää ja me vaan liuttiin sitä vitun vaakaa. Että miksi me ei pelata? Olisi kivaa. Seuraavalla tunnilla opettaja ilmoitti ylpeästi, että nyt pelataan poikia vastaan lätkää, Rosan pyynnöstä. Tytöistä kukaan ei ollut koskaan pelannut lätkää, meillä oli kaunoluistimet ja pojilla hokkarit. No ei ollut kivaa, ei.”

Tietenkään ei ollut kivaa. Jääkiekko on musta ja kova. Jos se osuu suuhun, niin hampaat lähtevät.

”Simon kautta olen oppinut tähän lätkämaailmaan. Joskus oltiin katsomassa HIFK–Ässät-ottelua, jonka HIFK voitti 9–1. Mulla ei ollut oikein tunnetilaa päällä, enkä ymmärtänyt kuinka tärkeää se voi olla asiaan vihkiytyneelle. Omaksuin sen jääkiekkosanaston kuitenkin välittömästi, ja sehän on todella misogyyninen. Sanoin Simolle: ’Näähän on ihan vitun mummoja nää sun ässät’. Saman tien joku tuntematon mies sanoi puhelimeen että: ’Katon kun HIFK raiskaa Ässiä, ja Simo Frangénin muijakin sano että ne on ihan mummoja’.”

Toteamme, että poikatyttönä herkästi lähtee mukaan sellaiseen tilaan, että tässä toimin poikien maailmassa nohevasti. Raiskaus! Mummo! Ähhähhää!

”Se on vähän niin kuin transgenderbileet Tampereen yo-talolla joskus. Niissä vaan kokeiltiin toisen sukupuolen roolia, leikittiin millaista olisi olla vastakkaisen sukupuolen edustaja. Me kaikki oltiin kotoisin vapaamielisestä ja tasa-arvoisesta kulttuurista, ja silti tämä leikki sai meistä esille kusipäät. Ihanat mieskaverit muuttuivat bimboiksi, vaikka ei ne ajattele naisista niin. Heiluttivat vaan rannetta ja sirkuttivat päälle. Yksissä bileissä minä kävin kourimassa yhtä miestutkijaa. Se ei puhunut mulle viiteen vuoteen, ennen kuin kävin pyytämässä anteeksi kamalaa idioottimaisuuttani. Ei se että olen mies tarkoita, että olen kourijamies.”

Mitä opin kuudennen tuopin aikana?

– ”Mahdollisuuksien tasa-arvoa” täytyy pohtia vähän enemmän.

– Urheilumaailmassa kuka tahansa lähtee mukaan naisia väheksyvään kielenkäyttöön.

– Pakko järjestää transgenderbileet.

 

Seitsemäs tuoppi (klo 20.45)

”Olen suuresti kiitollinen omista kouluajoista. Meidän koulussa ei millään saanut lounaskahvia. Mä olen sitä mieltä, että ihminen ansaitsee lounaskahvin. Tutustuin sitten meidän koulun keittäjiin ja vein heille yhden kahvipaketin kuukaudessa. Pääsin istumaan heidän kanssaan kahvitauolle. Ihania, rouheita muijia.”

Meriläinen liikuttuu hieman muistellessaan keittäjiä.

”Muuten olisi jäänyt sellainen olo, että aikuiset ovat kontrolliviranomaisia. Mutta keittäjämuijat ottivat mut ihmisenä ja jutteli omista asioistaan. Olin silloin ysillä ja oli kaikkia elämän kriisejä. Yksi ystävä oli raskaana, ja mä kerroin siitä niille. Ne vaan nauroi hersyvästi: ’Mullakin on kaveri joka sai lapsen 15-vuotiaana, nyt sillä on yksitoista lasta. Kun aikaisin aloittaa, niin paljon ehtii!’”

Meriläinen katselee hieman kaukaisuuteen ja pudistelee päätään.

”Koetan itse muistaa tämän, että lapsi-ihmiset voi olla mun ystäviä!”

Meriläinen kuvailee suhdettaan lapsi-ihmisystäviinsä sellaiseksi, että annetaan kukin itsestään jotain. Ei ajatella, että jos joku on nuori, se ei ymmärrä. Tai vanha, jolloin pitäisi teititellä ja lässyttää.

”Vanhojen ihmisten pitäisi olla jotenkin arvokkaita. Ruumiillinen ja seksuaalinen mummo on jotenkin nolo. Kun mä olen mummo, niin toivon, että muutan johonkin palvelutaloon, jossa on A-oikeudet ja paljon vapautuneita papparaisia. Miksei mummeleitakin!”

Miten se vapautuminen onnistuu enää elämän iltahämärässä? Noin fyysisesti.

”Kaiken maailman lääkitykset auttavat siinä, että värkki pysyy kunnossa pidempään!”

Saamme katseita ympärillämme istuvilta. Kumarrumme toistemme puoleen ja kikatamme.

”Kun mä kävin laittamassa itselleni hormonikierukan, gynekologini sanoi, että imettävällä limakalvot ovat samassa kunnossa kuin vaihdevuosien jälkeen, kuivat ja haperot. Mulla oli siinä tyrmistynyt ilme. Tuli sellainen ajatuskimara, että kun vaihdevuodet tulevat, niin kaikki hormonilääkitys jota on tarjolla, otan vastaan! Ihminenhän ei halua kuivilla ja haurailla limakalvoilla harrastaa penetraatioseksiä! Tässä asiassa en ole mikään luomun kannattaja. Henkilökohtaisessa elämässä elämänlaatu tulee ennen luonnollisuutta.”

rosa_meriläinen3_orupoldLimakalvoista siirrymme täysin jouhevasti puhumaan karaoketaksista.

”Tampereella on karaoketaksi ja olen sen perinteinen asiakas. Kuski on kehunut, että olen Tamperen ainoa henkilö, joka laulaa selvin päin päiväsaikaan!”

Riemastun, koska vanhana karaoke-emäntänä pystyn huomattavasti paremmin käymään tätä keskustelua kuin mitään syvällisempää.

”Karaoken pointtihan on, ettei saa laulaa hyvin. Tylsimpiä karaoketyyppejä on ne, jotka kotona treenaa jonkun numeron. Olin joskus Kiinassa laulamassa karaokea. Siellä on sellainen systeemi, että jos joku on kotona treenannut, niin buuataan lavalta pois. Menee tunnelma pilalle.”

Pohdiskelen entisenä karaokealan ammattilaisena karaokea. Miksi suomalaiset, jotka muuten välttelevät itsensä häpäisemistä viimeiseen saakka, ovat kuitenkin niin innokkaita laulamaan karaokea? Ajatukseni esittämiseen menee runsaasti aikaa. Seitsemän tuopin vaikutus näkyy Meriläisessä lähinnä pehmenevänä ässänä ja herkistymisenä yllättävän nopeasti.

”Me aloitettiin kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa Tampereella karaokeharrastus. Sunnuntai-iltaisin, selvin päin käydään laulamassa karaokea kansanpaikoissa. Ei lauleta mitään turvallisia ja tuttuja biisejä, välillä tiedetään miten kappale menee, välillä ei. Laulamisen ilo on siinä se juttu. Se on ihanaa, kun istutaan Vilja-Tuulia kanssa rinnakkain ja katsotaan kun vanhat miehet laulaa herkkiä tangoja ja mietitään, miksi toi laulaa tämän laulun. Se on ollut sellainen rauhaisa ja kaunis kurkistus suomalaiseen romantiikkaan. Miten paljon on kaipausta ja rakkautta.”

Nyökyttelemme molemmat kaihoisasti Bar Llamasin nurkassa. Baari on täynnä, ihmiset tutustuvat toisiinsa ja kilistelevät tuoppejaan.

Mitä opin seitsemännen tuopin aikana?

– Elämänlaatu ennen luonnollisuutta.

– Karaoke on myös kaunista.

 

Kahdeksas tuoppi (klo 21.35)

Käyn vessassa ja pöytäämme on istunut Radio Helsingin Tytti. Radio Helsingin Tytti puhuu niin älykkäitä. Radio Helsingin Tytti on niin nättikin. Istun hieman nujertuneena sohvalle. Puhuminen on juuri nyt haasteellista. Katson vierestä Meriläisen ja Tytin ajatustenvaihtoa.

Meriläinen ystävällisesti esittelee meidät toisillemme. Saan nimeni sentään sanottua. Nuokun ja katselen ympärillä olevia ihmisiä. Puheen helinää. Nuoria ja raikkaita ihmisiä kivassa baarissa.

Kello on puoli kymmenen tiistaina ja ihan kännissähän tässä ollaan. Juon vähän vettä.

Meriläinen kertoo tarinan lapsuudestaan, kun toimi lapsinäyttelijänä.

”Olin mukana Laura Jäntin ohjaamassa, Pirkko Saision kirjoittamassa, Hernandes ja Jumalan kantajat -näytelmässä. Se kertoi siitä, kun espanjalaiset valloittajat tulivat atsteekkien maahan. Mun piti edustaa siinä sitä, miten valloittaja käyttäytyy. Toisen näytöksen alussa yksi sotilas raiskasi minut ja mä kuolin. Aina kun menin pesemään meikkejä pois, kuulin sisäradion kautta kun espanjalainen sotilas huutaa: ’En minä voinut tietää, että jollakin voi olla niin pieni!’”

Tällainen lapsuudenmaisema naurattaa.

Tytti jatkaa ystäviensä kanssa muualle. Könyän takaisin Meriläisen viereen.

”Sä oot taas jäljessä”, Meriläinen osoittaa tuoppiani. Silmät kiinni, nyt, tuoppi huiviin, nyt!

”Olin myös Arthur Millerin Noitavainoissa. Ohjaaja antoi ohjeen, että saan päättä itse olenko demonin vallassa vai en. En muista mitä päätin, mutta reippaasti riehuin. Lavasteet vaihdettiin kolme kertaa. Rikoin itsenikin. Lavalle vaihdettiin turvamatot ja mulle annettiin pitkähihainen yöpuku, että sain rauhassa riuhtoa.”

Teatterin lisäksi Meriläinen on tehnyt radiokuunnelmia ja televisiosarjoja, muun muassa Metsoloita.

”Metsoloiden uusintakorvauksilla pääsin eduskuntaan!”

”Politiikassa on ollut hyvä, että olen aina päässyt aikuisten pöytiin. En ole koskaan jännittänyt vanhempia ihmisiä tai staroja tai mitään. Olen huomannut heidän kaikkinaisuutensa. Se on ollut lapsinäyttelijän tärkein oppi, olen nuorempi, mutta samaa asiaa tekemässä.”

Onko Meriläisellä ikävä näyttelemistä?

”Nuorena oli kova palo näyttelijäksi. Edelleenkin tunnen siihen paloa, mutta en ylitse kaiken. Kirjoittaminen on nyt ylitse kaiken. Vanhana tyrkkynä olen oppinut, että jos jotain haluaa, sitä pitää haluta.”

Vanhana tyrkkynä?

”Meillä on sellainen akkaryhmä Tampereella, tasa-arvoryhmä, feministisiä asioita siellä tehtiin. Muun muassa oli laajaa rintanappitoimintaa. Yksi niistä oli ’Toivoton tyrkky’. Käytin sitä monta vuotta.”

Miksi?

”Ei sitä pidä hävetä, että haluaa. Mitä vittua mennä johonkin vain siksi, koska pyydettiin. En mä ainakaan halua myöntää, että menin johonkin vain koska pyydettiin. Mä menen asioihin, joita haluan. Teen töitä niiden eteen. Joskus toivottomana, mutta aina innokkaana tyrkkynä! Aina tyrkyttäen!”

Uikutan, koska olen niin täynnä suurta ihailua.

Meriläinen kumoaa tuoppinsa tyhjäksi ja katsoo kelloa.

”Kuule, jos me aiotaan laulaa karaokea, niin mä en tiedä pystynkö lukemaan sanoja, jos juon vielä yhdenkin kaljan. Ollaan artikulaation rajoilla.”

Toden totta ollaan artikulaation rajoilla. Yritän selostaa, missä tahdissa olemme juoneet. Meriläinen toteaa hieman paheksuvansa humalatilaani. Nauran ja esittelen vihkoani, johon olen viimeisimmät tuopit vain piirrellyt viivoja.

”Mun käy sua sääliksi. Olen ollut tutkijana ja litteroinut tässä elämässä paljon.”

”Mä voin kyllä nyt heti myöntää, etten mä aio litteroida tätä ollenkaan.”

”No jos juodaan vielä yhdet ja mietitään sitten mitä tehdään.”

Mitä opin kahdeksannen tuopin aikana?

– Aina pitää tyrkyttää itseään, välillä toivottomasti, aina ylpeästi ja pelkäämättä.

– Melkeinpä litteroinniksihan se meni.

 

Yhdeksäs tuoppi (klo 21.59)

”Ajattele nyt kaikkia siivoajia ja vakseja eduskunnalla. Ne elää ihan normaalien ihmisten elämää, mutta pääsee kuitenkin näkemään kaikkea mahdollista. Siellä on sellainen oma rempseä alamaailmansa.”

Meriläinen muistelee kaihoisasti aikojaan Satu Hassin avustajana, jolloin hän tutustui muun muassa siivoajiin ja vakseihin. Avustajaksi Meriläinen päätyi toivottoman tyrkyn oppien mukaisesti.

”Puoluepolitiikkaan päädyin opiskelijapolitiikan kautta. Avustusjärjestelmää luotiin silloin. Yksi ystävä luki mulle sen uutisen junassa ja kysyi, että kenen avustajaksi lähtisin. Saman tien sanoin, että Hassin. Kun pääsin kännissä kotiin, lähetin heti Hassille sähköpostia, että haluan sulle avustajaksi.”

Joku hakkaa pöytää. Puhumme matkailuista ja pepunheilutuskilpailuista, joihin olemme tämän elämän aikana osallistuneet. Meriläinen huomattavasti useampaan kuin minä. Mietimme suomalaista tarjoamisen kulttuuria.

”Mä en anna Suomessa kenenkään tarjota mitään. Sanopa viiden kaljan jälkeen, että mä haluan kotiin. Hirveä mussutus. Periaate on juoda omat kaljani. Kukaan ei voi ostaa mua pöytään.”

Tuntematon mies leikkaa keskusteluumme.

”Mitä te oikein teette?”

Käännymme hänen puoleensa. Vastaan tekeväni haastattelua, luonnollisestikin. Nauramme Meriläisen kanssa räkäisesti.

Mitä opin yhdeksännen tuopin aikana?

– Juo omat kaljasi.

 

rosa_meriläinen2_orupold

Kymmenes tuoppi (klo 22.38)

”Ollaan aika reippaita oltu! Säkin puhut vielä!” Meriläinen tokaisee.

Reippaasti yritän hymyillä ja sitten mumellan:

”Saanko mä pyytää nyt anteeksi kaikkea?”

”Ei tarvitse pyytää anteeksi, mutta pyydä nyt sitten.”

”Anteeksi, kun en ollut paremmin valmistautunut tähän. Sain tietää aika viime hetkellä.”

”Ei se mitään.”

”Anteeksi että mä olen näin humalassa.”

”Se nyt on aika luonnollista. Hauskuus syntyy hämäryydestä.”

”Mä laitan tän nyt pois.”

Nauhoitus loppuu.

Mitä opin kymmenennen tuopin aikana?

– Varmasti vaikka mitä.

 

Post tuoppium: Sitten me lähdettiin dokaamaan

Nauraen ja karaokesta pauhaten astumme ulos Llamasista ja lähdemme hiihtämään Iso Robaa edestakaisin etsien ruokapaikkaa. Meriläisen selässä heiluu valtava reppu. Niin iso reppu, niin pieni nainen, niin vahva.

Big Mamasissa survomme särpettä suuhumme ja huuhdomme sitä oluella alas. Samassa pöydässä on tuttuni, joka naureskelee meille. En osallistu keskusteluun muuten kuin pienillä alkukantaisilla äännähdyksillä.

Jälleen olemme Iso Roballa ja selostamme tutulleni tarvettamme laulaa karaokea. Tiistai-illan ja karaoken yhdistäminen tuo mukanaan yllättäviä haasteita. Swengi on kiinni. Koetan muodostaa lausetta, jossa ehdottaisin Tehtaankadun Restroomia, siellä saattaisi mäihällä olla Kimi Räikkönenkin. En usko, että koskaan muodostan lausetta.

Haemme pahvikahvit. Sitten olemmekin punavuorelaisessa asunnossa ja lipitämme viiniä. Tuttuni kertoo, ettei hän juo lainkaan alkoholia. Streittarius herättää epäilyksiä.

”Miksi? Ootko sä latentti väkivaltainen vai pakko-oireinen?” Meriläinen kysyy.

En muista, mitä tuttuni vastaa.

Myöhemmin hän kertoo vastanneensa olevansa latentti väkivaltainen. Hän kertoo myös, että en ollut juonut kahviani, vesilasiani, enkä viiniäni loppuun. Meriläinen oli pärjännyt paremmin.

Karaoken kaipuu ajaa meidät kadulle jälleen. Yritän jälleen puhua Restroomista, mutta päädymme Bar Erottajalle. Kahvi on herättänyt. Baari on melko tyhjillään. Kello on lähemmäs kaksi.

Marssin tiskille ja tilaan kaksi tequilaa ja kaksi tuoppia. Vauhkoan, että nyt on tullut aika suorittaa alkuillasta oppimani Tequila Björn Borgin.

Heitän pöydälle suolaa ja teen siitä paksun viivan. Meriläinen ojentaa rullatun setelin, vedän suolat nenään – suola limakalvolla, se se vasta herättääkin! – silmät vettä valuen kumoan tequilan, Meriläinen heittää sitruunan ilmaan ja isken sen avarilla seinään.

Kun näen taas eteeni, heittää Meriläinen suolat olan yli, tequilan huiviin ja sitruunan otsalleen: Tequila Revolutzionare. Heitämme ylävitoset.

Ja sitten mennään taas.

Laulamme karaokea. Meriläinen laulaa pogoten Lontoon skidit, itse ulisen mikrofoniin Satasen lainan. Meriläinen toteaa, että bussit ovat menneet ja että hän tulee yöksi luokseni. Soperran jotain siitä, että on vähän sotkuista.

Taksijonossa joku mies sanoo, että hänellä on paskaa viinaa.

”Paskaa viinaa!” Meriläinen huutaa. Sitten olemmekin taksissa.

Miehen kotona on liian siistiä. Kyseenalaistamme sen, miksi asunto on niin siisti. Ei kenenkään kotona ole niin siistiä.

Sammun heti.

Aamulla herään kahdeksalta. Kuka herää kahdeksalta aamulla?

Huulillani maistuu suola, joka valuu vasemmasta sieraimestani. Oikea sieraimeni pihisee. Naamallani makaa kissa. Olen sohvatyynyjen päällä ja minut on kapaloitu oranssiin vilttiin. Nostan katsettani ja näen Meriläisen varpaat.

Hitaasti nousen ja konttaan vessaan. Vittu miten pieni vessa.

Hetken koetan nukahtaa uudestaan, mutta kissa-allergiani yhdistettynä hyytävään krapulaan tekee hengittämisestä hankalaa.

Vedän takkia päälleni. Meriläinen nostaa päätään:

”Hyvää päivää!”

 

Mitä opin illan aikana?

Astun Vaasankadulle. Asettelen aurinkolasit naamalleni ja lähden kulkemaan epävakain askelin kohden raitiovaunupysäkkiä. On keskiviikkoaamu. Pysäkillä kokoan likaista tukkaani nutturalle. Mietin, kuinka paljon haisen.

Nyt varmaan pitäisi hävettää. Päätän etten kuitenkaan nyt häpeä.

Raitiovaunussa koetan muistaa, mistä olemme puhuneet illan aikana. En muista paljoa. Kuuntelen pätkiä sekavasti nimeämistäni nauhoista.

Meriläisen teeskentelemätön periksiantamattomuus tasa-arvon puolesta on vapauttavaa. Krapulassa se tuntuu lohdulliselta.

Mietin kuinka paljon olen hävennyt sitä, että olen väärän kokoinen tai näköinen, väärällä alalla, sanonut vääriä asioita, heittänyt huonoja vitsejä, ihastunut väärään ihmiseen, halunnut työtä, joka ei ole järkevä työ. Olen hävennyt naama punaisena tässä elämässä todella paljon.

Nojaan päätäni raitiovaunun ikkunaan ja ajattelen Meriläistä ja hänen häpeämättömyyttään.

Ei pidä hävetä sitä, että haluaa. Itseään saa tyrkyttää niin työelämässä kuin ihmissuhteissa. Kunnianhimoa tai -himottomuutta ei pidä hävetä. Ei pidä hävetä sitä, että haluaa seksiä. Ei pidä hävetä sitä, ettei aina jaksa yksin. Ei ennakoida sitä, että kohta hävettää.

Jokaisen ihmisen, erityisesti nöyristelevän ja anteeksipyytelevän, tulisi juoda kymmenen tuoppia Rosa Meriläisen kanssa.

 

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi