Sodankyläneitsyt
teki ihmiskokeen

"Telttojen toistuva taustaääni on leppoisa tölkkien sihahdus."

Kuvat: Paula Ojanen, Ella Karttunen/MSFF, Santeri Happonen/MSFF

Sylvin toimittaja lähti yllättäen Lappiin, missasi latotanssit ja Kaurismäen, teki ihmiskokeen alkoholilla ja sekoili lopulta ihan perinteisesti Sodankylän loputtomassa auringossa. Ja ennen kaikkea puhui aamuvarhaiseen asti katsomatta kovinkaan montaa elokuvaa.

Torstai 12.6. – perjantai 13.6.

Ajattelen, että olen lappilaisten silmissä jotenkin eksoottinen ajaessamme Sodankylän raitille. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että kadulla kääntyvät päät johtuvat siitä, että akkuhihnamme huutaa kuin kevätlaitumille irroitettu vanhapiika. Härskin iloisesti.

Alla on full on Rollo experience eli miten Lapissa hankitaan auto. Siihen kuluu noin viisi tuntia ja pauttiarallaa pari mäyräkoiraa kaljaa. Projektin loppupuolella huomataan, että autossa onkin vielä nastarenkaat päällä. Niitä katsellessa avataan uusi kalja ja sitten haetaan meisseli. Ja kaivetaan nastat ulos. Mitä tahansa liikenneturvallisuudesta sanotaankin, on pakko antaa Lapin miehille rispektiä. Etelän kollit olisivat vastaavassa tilanteessa soittaneet huoltoon ja lähteneet siiderille.

Hektisen Rollon jälkeen Sodankylä on ihastuttavan rauhallinen. Tekee mieli tassutella joka paikassa villasukissa. Niin, siis jos ei sataisi. Ja olisi tuskastuttavan kylmä. Jotenkin olenkin kyllä sitä mieltä, että hyvä sää pilaisi koko homman.

KvJlXM2oMEbLw2Xc_Na7Iwc-8qfHWZCFA037NteJ7lU

Minulla on suunnitelma. Viettää Sodankylä selvinpäin. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä tämä on kohtalokas päätös, joka tekee minusta kodittoman. Sylvikin häpeäisi.

Oikeastaan Sodankylä on kiva paikka olla koditon. Harvassa paikassa menee vain puoli tuntia, kun sinut on majoitettu jo kolme kertaa. Rakastettavasti ja avosylin. Ja siinä välissä olet kellunut vanhojen sirkustelttojen taianomaisessa hämärässä ja osannut olla oikeissa paikoissa. Kuten seuraamassa, kun Peter von Bagh jakaa Sodankylä-palkinnon Anssi Luomalle. Luoma on sympaattinen, mutta varsinainen läsnäolopakko johtuu ilmaisesta jallusta. Ja mainioista tarjoiluista. Olen otettu. Sodankylä pitää huolta lapsistaan.

AMkrJNGGULwNqoTPwYcg4NafQdTTKH0232k3yvUE_Eo

Muuten onnistun oikeastaan näkemään vain erikoisnäytöksiä ja jostain kumman syystä Pawel Pawlikowskin elokuvia. Aina kun luulin ottaneeni lipun johonkin toiseen näytökseen, päädyin kuitenkin Pawlikowskille. Ei haittaa, hyvää settiä pukkaa. Yön valossa katsellaan Blues Brothersin karaokenäytöstä. Vaikea sanoa, diggaisinko meiningistä vielä enemmän, jos olisin muiden kanssa tanssimassa, pienessä hiprakassa. Telttojen toistuva taustaääni on leppoisa tölkkien sihahdus. Kivaa on, joka tapauksessa.

Teltan pimeydessä unohtaa aina, että ulkona oleva päivä ei sitten missään vaiheessa päättynyt. Olen ollut käytännössä hereillä jo kaksi päivää. Tunnetilaan sopii mainiosti mykkäelokuvakombot kuten Chaplin ja Cleaning Women ja ruotsalainen vuosisadan vaihteen elokuva Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa Matti Bye Ensemblen säestämänä.

Mitä ajattelin tänään:

Sodankylä selvinpäin on kuulkaa jotenkin erikoinen kokemus.

VUiS2HEc3TG0fjdaM7YZPqfOmVDB42d6vBWGDmYdInA

 

Lauantai 14.6.

Herään aikaisin, eikä päähän satu. Reipas, vaikkakin likainen ihmisruumiini on aamusta pehmeä. Minut on majoittanut häämatkalla oleva ystäväni, joka on päättäväisesti ollut kuuntelematta vastalauseitani. Äitin ja isin luota on lyhyt matka Lapinsuuhun.

Aloitan aamun Lampelan Nuoren Wertherin jäljillä -raidalla. Näin aikaisin en vielä muista, etten käy katsomassa suomalaisia elokuvia. Elokuvan aikana selviää miksi. On jotenkin ihan tosi jännää tehdä suuria oivalluksia ennen kello yhtätoista. Sodankylässä on taikaa.

Minulla on Wertherin suhteen ODOTUKSIA. Pidän elokuvan ajatuksesta kovasti. Isä etsii juuri kuolleen poikansa jälkiä, tutustuu ihmiseen, jota ei koskaan tuntenut, mutta joka on hänestä. Silti rupeaa korpeamaan jo toisessa kohtauksessa. Niin vietävästi.

Tarina on kiehtova, elokuva on kaunis, näyttelijätkin jotenkin sopivia. Pidän pienistä kikoista, kuten kuolleen pojan läsnäolosta isän matkalla. Pidän kuvista, soittajasta Suomenlinnan syksyisellä rannalla. Pidän elokuvasta – mutta korpeaa.

yNH3RCPQtHr4z61lkqPn4XBs0g17NWmZ4v0C28tJw74

Nythän on niin, että jos jotain tässä elämässä rakastan, niin se on tarina. Rakastaminen on alisana. Tarina on tämän maallisen olemukseni ytimessä. Tosiasia, joka on pääosin tehnyt elämästi kurjaa, mutta se on jo toinen juttu. Joka tapauksessa tarinassa on tärkeintä se, ettei pallo putoa. Että tarinanlaulaja lennättää. Matalalentoakin, mutta aina ilmassa.

Mitä parempi tarina, sitä korkeammalta putoat. Niin kuin silloin, kun yhden kohtauksen dialogissa melkein näet käsikirjoituksen sivut. Tai kun trukkikuski käyttää sanaa konflikti muka noin luontevasti samassa lauseessa saatanan kanssa. Tai kun aitous tuntuu tarkoittavan samaa kuin sanan vittu käyttäminen. Taika menee rikki ja tuntuu pahalta. Niin pahalta, että mahaan sattuu. Eikä siiville enää van kertakaikkiaan pääse, vaikka kuinka kuva ryhdistyisi loppumatkalle.

Olen vältellyt suomalaisia elokuvia viime aikoina tästä syystä. En ole nyt kertakaikkiaan varma, että onko syy suomalaisten elokuvien erityislaatuisesta paskuudesta vai siitä, että ikään kuin omassa perheessä tuo katsojan pettäminen tuntuu aivan erityisen kavalalta. Vähän niinkuin lempilapsi, joka on joutunut hunningolle. Ja jonka puheisiin ei halua enää uskoa ihan siksi, ettei enää pettyisi.

Aion pidättäytyä loppufestarin tiukasti ulkolaisissa. Tässä hengessä ostan lipun Bergmanin Mansikkapaikan näytökseen, jonka alustaa Olivier Assayas. Siinä paikkeilla kun elokuva alkaa, olen hissuksiin avaamassa toista kuoharipulloa leirintäalueen möksäkylässä, auringossa ja rakkauden ilmapiirissä.

Mitä ajattelin tänään:

Taidanpa avata kaljan.

eTJLzM_xoXmdS1xdnHr0u_kLeuSrHWNlOOOx7I9O7jo

 

Sunnuntai 15.6.

Onnittelen itseäni. Olen eilen liittynyt Sodankylä-kannatusjäseneksi. Siihen pääsevät ne, jotka ostavat lipun, mutteivat mene näytökseen. Elokuvien katsomisen sijaan olen juonut kuohuviiniä auringossa, pelannut bingoa leirintäalueella, käynyt katsomassa pyssykylän suurta poikaa, Stepaa, ja keskustellut SÄVELTÄJÄN kanssa jallupäissäni aamuviideltä rantalaiturilla siitä, onko ilmaisun alla aina teksti ja sana. Klassista. Sodankylässä tanssitaan joenpenkalla koko yö, eikä kukaan oikein tiedä mitä kello on.

Käyn viimeisellä letulla Lapin Gourmetkokkien teltassa. Lapissa gourmetkokit ovat reheviä ja äänekkäitä naisia, jotka paistavat muikkuja ja poromiehen suudelmia. Sodankylän festareilla on leppoisin ja paras ruoka, mihin olen yleisötapahtumissa tottunut. Viimeistelen kankkuseni Katell Quillévérén Suzannella, joka on käsittämättömän tyylikäs. Ihanan ranskalaisen vähäeleinen, näyttelijätyöskentelyltään juuri sellainen hengityksenkevyt kuin elämäkin on. Kukaan ei puhise turhia. Kulautan vielä kahvin ja korvapuustin kuiviin sisuksiini, pakkaan auton ja lähden etelään.

Mitä ajattelin tänään:

Autossa asuminen on ihan jees, mutta ensi vuoden majoitus kannattanee varata jo huomenna. Teenpä sen.

Sodankylän elokuvajuhlien kotisivut: www.msfilmfestival.fi

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi