Musiikin, tanssin ja mojitojen Sónar, osa 1

"Jos FM Belfast vetikin päivällä riehuntapohjat esiintymisellään, on Woodkidin keikka olosuhteineen se kulminaatiopiste, jonka takia koko reissuun kuluneet sadat eurot ja kohta miinusta huutava Visa unohtuvat."

Pääkuva: Woodkid, Juan Sala/Sónar Barcelona
Muut kuvat: Johanna Siik, Juan Sala, Ariel Martini & Óscar Garcia/Sónar Barcelona

Ensikokemus Barcelonan Sónar-festivaalista sisälsi myös kaikkea muuta kuin musiikkia, mutta onneksi se jäi kuitenkin päällimmäisenä Sylvin toimittajan mieleen.

On perjantain ja lauantain välinen keskiyö ja raivaamme tietä festivaalialueen laitimmaiselle lavalle, SónarPubiin. Nimi antaisi ymmärtää, että kyseessä on festivaalin massiivisessa mittakaavassa pienehkö tila. Ainakin pienempi kuin lähtöpiste, SónarClub, jonne olemme juuri jättäneet vaikuttavasti esiintyneen, mutta pitkää kahden tunnin settiä veivanneen Robynin ja Röyksoppin.

Kun pulpahdamme korkeasta betoniaukosta avonaiseen tilaan, on aluksi vaikea hahmottaa, että valtavan pitkulaisen tilan yllä on yötaivas. Lavan yläpuolella loistaa tehostevalotykitystä kirkkaampana täysikuu.

Olen espanjalaisen lager-oluen onnellisessa nosteessa, ja lavalla paahtaa puhallin- ja perkussio-orkesterin kanssa ranskalainen Woodkid. Naurattaa ja samalla tuntuu, että pakahdun tilanteen uskomattomuuteen. Ei näin hyvää keikkatilannetta voi vain olla.

 

Lipukeviidakon läpi keikalle

Tulen Barcelonaan päivän myöhässä, festivaalit ovat alkaneet jo torstaina. Vaikka edessä on vielä kaksi päivää ja kaksi yötä musiikkia, olen hieman kateellinen, kun kaverini kertoo edellisen illan uskomattoman hienoista Nisennenmondain ja Ben Frostin keikoista. Laitan molemmat ”nähtävä joskus” -lokeroon ja keskityn Sónar 2014:n ohjelmakarttaan.

Sónar jakaantuu päivä- ja yöfestariin, Díaan ja Nocheen, jotka ovat myös kaksi erillistä, toisistaan melko etäällä olevasta aluetta. Päivä alkaa jo kahdeltatoista, yöllä bailataan aamuseitsemään. Varovaisesti merkkailen omaan kalenteriini joitain aamu-esiintyjiä, mutta päätän olla armollinen itselleni ja mennä nukkumaan, juoda olutta ja mojitoja tai ihan vain istua juuri silloin kun huvittaa. Sellaista on aikuisen ihmisen festarointi. Mahdollisimman monen bändin missaamista tai siinä epäonnistumista.

Kaveri on varoittanut etukäteen yhdestä pienestä epäkäytännöllisyydestä, juomalippusysteemistä. Kaikille juomille on oma erivärinen lippunsa. Kun jonottelet janoisena erivärisiä lippuja, täytyy sinun siis tietää etukäteen, mitä juomia illalla tekee mieli, ellet halua palata takaisin juomalippujonoon. Kuulostaa lillukanvarsilta kirjoitettuna, koettuna tilanne oli yhtä tuskaa molempina päivinä.

Jonottaa täytyy myös alueelle, ja on hiuskarvan varassa, etten polta päreitäni tajuttuani sisäänpääsylippujärjestelmän. Meillä on molemmilla koko festarin kattava sisäänpääsypassi, ja kaverini on saanut edellisenä päivänä rannekkeen, jossa on sisään- ja ulostullessa piipattava älyruutu. Voisi olettaa, että samalla rannekkeella pääsisi sisään koko viikonlopun, mutta sehän olisi aivan liian helppoa ja loogista.

Sen sijaan joka kerta, kun menet mistään portista sisään, joudut esittämään alkuperäisen lippusi festivaalin sivuilta tai paperilla. Lipun älyruutu skannataan, minkä jälkeen päiväalueella saat käteesi rannekkeen. Metri eteenpäin ja ranneke skannataan. Ulos ei pääse, ellei ranneketta taas skannata, jotta et yritä takaisin sisään. Yöalueella skannataan taas paperilippu, joka on yhden illan osalta kertakäyttöinen. Ja sama rumba uudestaan seuraavana päivänä. Jos käyt läpi koko festarin, kädessäsi on lopulta kolme kertakäyttöistä muoviranneketta älyruutuineen, ja ehkä mukanasi on myös nuhjuinen paperilappu, koko festarin ”passi”.

Kätevää, vai mitä?

 

Islantilaisia, mitä muuta muka tarvitaan?

Perjantaina iltapäivällä portilla on ruuhkaa ja äänen korotusta vaatineen lippusekoilun jälkeen janottaa. Uusi jono, epämääräinen määrä olut- ja mojitolippuja käteen (viiniä alueella on aivan turha yrittää ostaa, koska sitä ei ole), ja uudelle tiskille jonoon. Muodostan kovaa vauhtia teoriaa, että Kafka on ollut mukana suunnittelemassa Sónarin järjestelyjä. Ensimmäinen vihdoin käsissä oleva juoma menee janoon ja sitten onkin aika katsastaa, kuinka lähelle lavaa FM Belfastin keikalla pääsee.

Vastaus: todella lähelle, aivan aidan viereen. Espanjalaiset eivät selvästikään ole vielä tajunneet, kuinka loistava bailubändi islantilaisporukka on, mutta keikan aikana siihen tulee kertakaikkinen muutos. Oma energiani purkautuu jatkuvaan pomppimiseen ensimmäisen puolen tunnin aikana, jolloin muutkin ovat päässeet jutun jujuun kiinni.

1_FMBelfast

Samanlaista yleisön ja bändin välistä eleharmoniaa ei koeta kuin viime marraskuussa Reykjavikissa, mutta annettakoon se anteeksi, koska kyseessä on iltapäiväkeikka, +27 astetta lämmintä ja yleisö lopulta kuitenkin nopeaälyistä porukkaa. Itse osaan melkein kaikki biisit ulkoa ja kertosäkeet huudan ulos niin lujaa, että vieruskaverini pitelee korvaansa. ”Oletko islantilainen?” hän kysyy keikan loputtua. Naurattaa.

FM Belfast ei petä. Uuden keväällä ilmestyneen Brighter Days -levyn kappaleita soitetaan monta ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta loppuaika onkin turvallista tykitystä muun muassa I Don’t Want to Go Sleep Eitherin ja viimeisenä kuullun Underwearin aikana. FM Belfast on toki enemmän kuin pelkkä musiikkinsa. Live-keikkoja on hankala selittää kuulostamatta pysyvästi humalaiselta, sillä niihin liittyy aina paljon serpentiiniä ja muita juhlatarvikkeita, sekä yksi alusta loppuun täysillä Hammer-askeleilla joraava, spagaatteja vetävä mies.

Keikan jälkeen olen valmis oloneuvokseksi loppufestivaalin ajan. Tuntuu, että islantilaisten esitys oli koko 200 euron lipun arvoinen. Tai ainakin se ja itselle uuden, ulkomaisen festivaalin uusi tunnelma, joka jaksaa vielä viehättää. Kaveri ehdottaa seuraavaksi amerikkalaista Matmosta. Sopii.

Matmos soittaa sisätiloissa SónarHallissa, joka muistuttaa paljon tavallista keikkapaikkatilaa punaisine verhoiluineen. Sanfransiscolainen duo on itselleni tuntematon tuttavuus, mutta video- ja audiotaiteelle rakentuva esitys vie alkuihmetyksen jälkeen mukanaan. Opin uuden sanan, lipogrammi, kun avausnumero käyttää materiaalinaan Christian Bökin Eunoian tekstiä. Seuraavaksi käytetään metronomia sekä visuaalisena elementtinä että rytmitykseen. Jokainen numero kestää pitkään, niiden rakentamisessa ja lopputuloksessa on jotain hyvin hypnoottista.

1_matmos_sonarhall_juansala_sonar2014_02_small

Emme malta olla loppuun asti, sillä Oneohtrix Point Never on pakko nähdä alusta loppuun. Esitys on toiselle puolella päiväkompleksin pihalavaa, jossa iloisesti esiintyvän Bonobon siirrän kansioon ”nähtävä joskus mutta ei nyt”.

Olemme jälleen sisällä, mutta tällä kertaa toisen kerroksen salissa, jossa on pehmeät penkit. Jono SónarComplexiin on pitkä jo varttia ennen alkua, mutta pääsemme silti istumaan melkein eturiviin. Jos Matmos hypnotisoi, Oneohtrix Point Neveriä katsoisi toisenkin tunnin, jopa kolmannenkin. Mukana on videoita, jotka eivät vie huomiota Daniel Lopatinin musiikkikerroksilta, mutta sulautuvat silti osaksi esitystä.

Keikan jälkeen on pöllämystyneen seesteinen olo, janottaa ja on nälkäkin, mutta on aika lähteä seikkailemaan kohti yö-Sónaria. Matkalla juna-asemalle eksymme istumaan japanilaiseen ravintolaan ja toteamme, että emme mitenkään ehdi Robynin ja Röykksopin keikan alkuun. Joistakin asioista on helppo luopua, kun edessä on ammeen kokoinen kulho ramenia.

 

Tanssia täysikuun alla, esimerkiksi

Hyvä on, yö-osuuteen siirtymisen kestäminen on osaksi kyllä ihan omaa syytämme, mutta muutaman kerran aluetta kohti kulkiessa käy mielessä, että se voisi käydä näppärämminkin. Jos haluaisi esimerkiksi nähdä päivä-ohjelman loppuun asti, pitäisi kai turvautua taksiin, jos mielisi olla ajoissa kuuntelemassa ensimmäistä yö-artistia.

Joka paikassa on valtavasti ihmisiä, mutta junaa lukuun ottamatta missään ei ole ahtauden tuntua. Fira Gran Vía on valtava messukompleksi muiden valtavien messukompleksien alueella, ja sinne sisäänpääsy sujuu helposti. Matkalla on tullut niin älytön jano, että fantasioin kiskovani jälleen ensimmäisen festariolueni pelkkään janoon, mutta eihän se niin helposti käy.

”Nämä liput käyvät vain päiväalueella, olen pahoillani, tämä on typerä systeemi”, baarimikko pahoittelee. Kiittelen itseäni, etten olen ostanut päivällä kahtakymmentä olutlippua, sillä tosiaankin, Sonár de Nochessa on ihan eri oranssin ja punaisen sävyiset juomaliput. Jotka tietysti maksavat viisikymmentä senttiä tai euron enemmän kuin päivän vastaavat. Takaisin jonoon siis. Tilanteessa alkaa olla jotain tuttua.

1_royksopprobyn_OGarcia_sonar_small

Jonottelun ja sitä seuraavan ahnaan oluen ryystämisen (sanoinko jo, että jano?) lomassa pystyy onneksi kuuntelemaan hyvinkin ruotsalaisen tanssimusiikin parhaimmistoa. SónarClub on valtava halli, jota Röyksoppin ja Robynin valoshow hyödyntää täydellisesti. Laserit halkovat koko tilan pituutta ja sivuilla on isot videotaulut. Kun tuutista vielä tulevat kaikki Robynin Body Talk -levyn hitit, en todellakaan jaksa olla äkäinen hölmöille käytännön asioille, vaan huomaan tanssivani mukana vähintään yhtä innokkaasti kuin itseäni 15 vuotta nuoremmat festivaalivieraat. Oluella saattaa olla myös osuutta asiaan.

Mutta kuten alussa jo vihjasin, ruotsalaissetti on pitkä ja uteliaisuus koko tilaa kohtaan kutkuttaa. Woodkid on muutenkin kuulunut niihin artisteihin, jotka haluan edes kurkata, joten siirtymäpäätös on helppo.

Jos FM Belfast vetikin päivällä riehuntapohjat esiintymisellään ja jalkani pysyvästi koko viikonlopuksi kramppiin, on Woodkidin keikka olosuhteineen se kulminaatiopiste, jonka takia koko reissuun kuluneet sadat eurot ja kohta miinusta huutava Visa unohtuvat. Täysikuu taivaalla lavan yläpuolella on epätodellinen ilmiö, kuten koko tähtitaivas, Woodkidin soundi ja lavashow. Sellaisten asioiden takia festareilla käydään.

Loppuyö menee sumussa, törmäilyautorataa ihmetellessä ja Cariboun keikan alkua fiilistellessä. Ennen itselleni rakasta kanadalaista matemaatikkoa ehdin kuunnella tanskalaisen Moderatin rippeitä, löytää kaverini ansiosta aika suloisen Copelandin pienen pieneltä SónarCar-lavalta ja mietiskellä, millä logiikalla baarimikot kaatavat drinkkilaseihin viinaa.

1_Caribou_SonarPub_ArielMartini_Sonar2014_small

Espanjalaisen oluthuuman ja edellisen yön kolmen tunnin unien voimalla Caribouhun fokusointi onnistuu jotenkuten, mutta olen innostuksestani huolimatta koko keikan ajan järjettömän väsynyt. Caribou eli Dan Snaith soittaa aika lailla saman setin, minkä olen kuullut monta kertaa eri tilaisuuksissa, ja vaikka olenkin sulaa vahaa karismaattisen erityisesti rumpujen kanssa taitavan muusikon edessä, ei viimeisenä sykähtelevä Sunin erikoisempi versiokaan jaksa enää innostaa.

Onneksi kaverinkaan energiatasot eivät ole enää pilvissä. Vaikka Todd Terje kiinnostaisi ja olisi mahtavaa kokea Four Tetin neljän jälkeen alkava oma keikka, teemme yön viimeisen rationaalisen päätöksen ja päätämme lähteä nukkumaan.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi