Musiikin, tanssin ja mojitojen Sónar, osa 2

"Tapahtuu osaltani festivaalin suurin moka: katson James Murphyn DJ-setin alkamisajankohdan täysin väärin."

Pääkuva: Óscar Garcia/Sónar Barcelona
Muut kuvat: Johanna Siik ja Juan Sala, Ariel Martini & Óscar Garcia/Sónar Barcelona

Toinen päivä Sónar-festivaalilla sisälsi Neneh Cherryn, yhden koalaksi pukeutuneen DJ:n, oman idolin keikan missauksen ja raamatulliset mittasuhteet saaneen vedenpaisumuksen.

Aamulla jalat huutavat hoosiannaa ja akilles-jänteilläni voisi soittaa sellokonserton. En kuitenkaan ole sen pahemmassa krapulassa. Onneksi, sillä yksi asia, mikä tekee tästä festarireissusta niin hyvän, on Barcelonan pettämätön ruokatarjonta. Aamiais-brunssi-lounas leviääkin melkoiseksi syöpöttelyksi ja ehdimme sen tuoksinassa tuhota yhden skumppapullonkin.

Onneksi Neneh Cherry aloittaa vasta viideltä. Välikoomien jälkeen festarialueelle suuntaaminen sujuu melko reippaasti ja yllättävää kyllä perjantaiset sisäänpääsyjonot loistavat poissaolollaan. Juomalippujonossa joutuu sen sijaan arvioimaan omaa janoisuuttaan melko tarkkaan, sillä eilisetkin liput pitäisi vielä tuhota, ja huomenna lippuja on ihan turha tyrkyttää enää mihinkään. Juomalippusekoilu ja eri värit hämmentävät lauantaina jo baarihenkilökuntaakin, joiden kanssa käyn ainakin kahdesti keskustelua värin sopivuudesta juuri sille tiskille.

Neneh Cherryn keikka on umpikuumassa SónarHallissa, jossa näimme edellisenä päivänä Matmoksen. Nyt vain happea ei tunnu olevan jäljellä ollenkaan. Ei siis mikään ihme, että kun keikkaa on kulunut vartti, alkaa salin etuosasta virrata ihmisiä pois. Varovaisesti arvioiden pelkästään minun ohitseni kävelee yhdellä kertaa jatkuva 150 ihmisen jono.

2_neneh-cherry_sonarhall_juanSala_sonar2014_01_small

Nenehin esiintymisessä on jotain maagista, vaikka kappaleita en juuri tunnekaan. Rocketnumbernine veljeksineen säestää ja soittaa kiinnostavasti, Nenehin ääni soljuu kauniisti eteenpäin. Keikalla on hyvä fiilis lämmöstä huolimatta, oma mieli on seesteisessä rauhallisuuden ja toisen päivän enteilevän nousuhumalan välitilassa. Hauskimmat hetket koetaan, kun Neneh innostuu tanssimaan. Ja kyllä se Buffalo Stancekin kuullaan. Tosin aivan viimeisenä ja niin tunnistamattomana versiona, että itse luikahdan vessajonoon ennen pahinta poistumisrysistä.

Keikan jälkeen ehdin vilkaista vihdoin kanadalais-belgialaisen Bernier & Messierin Machine Variation -esityksen. Valtava puusta, jousista ja metallista rakennettu laite tuottaa koko hallin täyttävää ääntä, ja sen soittaminen näkyy käyvän urheilusuorituksesta. Jostain syystä ajattelen esityksen aikana jatkuvasti valaita ja niiden jopa kymmeniä kilometrejä kantavaa ääntelyä meren alla.

MachineVariation_Hall+D_Sonar2014_ogarcia_2

Hieman harmittaa, etten ehdi katsomaan Kid Koalan Vinyl Vaudeville 2.0 -esitystä kokonaan, sillä lavalla on lentoemoineen, paperilennokkeineen ja kazoo-esityksineen aivan mahtava meno. Mutta pienestä pilkahduksestakin jää hyvä mieli.

Kädessäni on jälleen täysi olutlasi ja on aika tarkastaa, mitä kaikkea MarketLab ja AppCafe tarjoavat tulevaisuuden visioiksi. Erilaisia sovelluksia, laitteita ja installaatioita voisi jäädä näpräämään vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta lopulta Majical Cloudz kutsuu. Onneksi tällä kertaa sisäsaliin ei ole kilometrin pituista jonoa.

Aivan kuin lava olisi Majical Cloudzin solistille Devon Welshille liian iso ja outo paikka. Haastetta tuo varmasti se, että yleisöä ei näy pimennetyssä salissa ollenkaan, ja Welsh kysyykin useampaan kertaan kohteliaasti kuuntelevalta yleisöltä: ”Is there anybody there?” Taputamme ja huudamme kohteliaasti takaisin ja vastailemme Welshin välikysymyksiinkin minkä pystymme.

Welsh laulaa muutaman kappaleen kokonaan valospottien ulottumattomissa, aivan lavan reunalla pimeässä seisten. Se ja lähes autio lava, jossa on lisäksi vain Matthew Otto koneineen, tuntuu aluksi vaivaannuttavalta, mutta lopulta tunnelma on liki kotoinen. Tässä me olemme, Devon, Matthew ja minä, ja meneillään on yksityiskonsertti mukavasta nojatuolista katsottuna. Keikasta jää päällimmäisenä mieleen miellyttävä kiireettömyys Welshin ilmeisestä hermostuneisuudesta huolimatta.

Tahdon yrittää vielä ennen iltavuoron alkamista sisään James Murphyn ja 2manydjs:n yhteisprojektiin. He ovat pyörittäneet jo kolmatta päivää päivä-alueen Despacio-tilassa kuusituntista kokeellista DJ-settiä, jossa pääosassa on yleisö. Whomadewhon pannessa parastaan ulkona päälavalla pääsemme kuin pääsemmekin Despacion jonosta sisään ylempään kerrokseen. Lähden etsimään pyöreässä tilassa musiikin pauhatessa Murphya, koska oma idoli olisi kiva nähdä elävänä.

2_Despacio_ArielMartini_sonar2014_4

Tajuan lopulta tanssittuani koko tilan ympäri, että yleisö todellakin on pääosassa ja DJ:t kokonaan näkymättömissä. Se ei menoa haittaa, ja huomaan vähän harmittelevani sitä, etten tullut tarkastaneeksi tilaa aiemmin. Tanssiminen on pimeässä televisionomaisten neliöruutujen hallitsemassa huoneessa helppoa, musiikki mahtavaa ja ihmiset hyvällä tuulella. Despaciossa juon myös koko festivaalin parhaimman mojiton, jonka tekee minulle väsynyt mutta lopulta varsin suulas baarimikko tuoreesta mintusta eikä mistään esanssisotkusta.

 

Ja sitten kaikki musteni hetkeksi

Ilta-alueelle siirtymisen suoritamme toisena päivänä festivaalin omalla bussilla (2,5 euroa), jonka pitäisi infon mukaan olla toisella alueella kymmenessä minuutissa. No, jonotuksen, odottelun ja ruuhkan jälkeen aikaa menee kyllä liki 45 minuuttia, mutta eihän se nyt niin tarkkaa ole. Ehdimme kuitenkin ostaa lisää juomalippuja (kumma kyllä toisena päivänä paino siirtyy oluesta drinkkeihin) ja asettua hyviin asemiin Massive Attackia varten.

Tajuan melko lähellä lavaa seistessäni, etten todennäköisesti näe hienoista taustagrafiikoista mitään 154 sentin korkeudestani, mutta päätän nauttia mieluummin kerrankin artistin naaman näkemisestä, kun siihen tilaisuus tarjoutuu. Vaikka odotukseni ovat Massive Attackin suhteen varovaisen skeptiset, on puolitoistatuntinen keikka niin hyvä, etten katso kelloa kuin kerran ja silloinkin vain siksi, että mietin kuinka paljon hyvää vielä ehtii kuunnella. En ole suuren suuri bändin fani, mutta silti lähes kaikki materiaali on tuttua.

2_MassiveA_byJuanSala_Sonar_small

Taustagrafiikatkin näkyvät aivan tarpeeksi hyvin ja niiden poliittinen sanoma tulee selväksi, vaikka kaikkea en näekään. Yhtyeen toinen nokkamies Robert Del Naja on ollut aina avoimen kriittinen Britannian hallituksen toimia ja globaalia sotateollisuutta kohtaan, ja tällä kertaa takana vilisee muun muassa lukuja niistä miljoonista, joita sotimiseen käytetään maailmanlaajuisesti.

Ihastelen kuitenkin lähinnä upeita laulajia, stemmoja ja yksinlauluja. Del Najan eleettömässä esiintymisessäkin on jotain hypnotisoivaa – tai sitten vain satun pitämään brittiläisistä miehistä bleisereissä. Todella paljon.

Keikka menee hetkeksi pilalle korvaani jatkuvasti kiljuvan liian innokkaan humalaisen ”fanin” takia, mutta se korjaantuu sillä, että viisi minuuttia myöhemmin vähemmän humalainen ja kaverinsa kadottanut paikallinen nainen tunkee käteeni täyden kaljatuopin. Fiilistelemme keikan eri puolia yhdessä noin vartin verran.

Sitten tapahtuu osaltani festivaalin suurin moka: katson James Murphyn DJ-setin alkamisajankohdan täysin väärin. Emme pidä Massive Attackin jälkeen mitään kiirettä, vaan lähdemme syömään (uskoisitteko, jos kerron, että ruokailuunkin on erillinen lipuke-systeemi?). Vaikka ruoka on lopulta hyvää ja saamme hulvatonta seuraa Nyköpingistä kotoisin olevista ruotsalaispojista, maailmani romahtaa hetkellisesti täysin, kun tajuan, että Murphyn setti on loppumassa, ei alkamassa, kymmenen minuutin kuluttua.

2_James_cropped

Ärsytyksessäni luovin jotenkuten melko eteen SónarPub-lavalla, että ehdin nähdä edes hetken sitä, kun LCD Soundsystemin taakseen jättänyt musiikkiguru juo punaviiniä ja järjestelee omia kamojaan pois lavalta viimeisten biisien aikana roudareiden ihmetellessä vieressä. Olen melkein itkun partaalla, enkä voi ymmärtää, miten olen katsonut eniten odottamani esityksen alkamisajan niin väärin. Sitten Murphy on poissa. Ikuisesti, siltä tuntuu.

Ei kiinnosta pätkääkään jäädä katsomaan seuraavaksi samalla lavalla esiintyvää Chiciä ja Nile Rodgersia. Tekee vain mieli lisää alkoholia. Eikä festareilla ole myynnissä edes sitä Murphyn litkimää punaviiniä.

 

Nakkiveneen jälkeen kaikki on toisin

Puran harmistustani kaverille, joka elää kunniakkaasti pettymyksessä mukana, mutta koska festareita on vielä jäljellä, päätämme tsekata yhteisen tuttavamme hehkuttaman Rudimentalin. Kaverini esittelee minulle suomalaisen Nakkivene-meemin, minkä jälkeen on vaikea katsoa Rudimentaliin sekavaa ja liikaa yrittävää showta vakavalla naamalla. Not Giving In -kappale menee täysin kikatellessa.

Aktin aikana tulee myös huomattua, että tanssiminen on SónarClubin puolella tähän aikaan yöstä lähinnä mahdotonta. Kun lattia on pelkkää betonia tekonurmen sijaan, on se todella tahmeana kaikesta kaatuneesta oluesta ja drinkkimateriaalista. Tulee ikävä suomalaisten festareiden panttisysteemiä, koska lattialle on syntynyt uusi kävelemisen kantava kerros rikkinäisistä muovituopeista.

Emme katso Rudimentalia loppuun, mutta en muista kyllä sitäkään, mitä tapahtuu seuraavina tunteina ennen kuin kello tulee noin viisi. Klassinen festareiden madonreikä. Emme ole kumpikaan erityisen humalassa, vaikka kyttäämmekin baaritiskillä juuri sitä baarimikkoa, joka tuntuu kaatavan laseihin kaksi kolmasosaa votkaa normaalin lorauksen sijaan. Kaikki juomaliput on tietysti käytettävä, ja ennen kuin huomaankaan, olen ostanut niitä muutaman lisää.

Mitä sitten tapahtuu noin viideltä? Silloin alkaa sataa. Tai ehkä se alkaa jo vähän aiemmin ja salakavalasti, koska aluksi sadetta ei edes tajua. Osa ihmisistä seisoo ulkolavojen keskiosassa urheasti, koska eihän espanjalainen sade varsinaisesti ole kylmää. Suurin osa kuitenkin pakkautuu lavojen reunamille sateen suojaan.

Seisoskelemme SónarPubin laidalla. Olen jostain syystä tajuttoman innoissani siitä, että sateesta ja ukkosesta huolimatta Tiga luukuttaa settinsä kanssa täysillä toisessa päässä.

Vettä tulee paljon, eikä se tunnu loppuvan mihinkään. Välillä käyn varovaisesti tanssahtelemassa tihkussa, mutta sitten joku ylhäällä päättää ottaa taas ämpärin käyttöön. Kello on pian yli kuusi ja on aika lähteä kotiin. Labista ulko-ovelle asti seikkailu tarkoittaa muutamien umpimärkien sadeseinämien läpi juoksemista, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen jopa runolliseen kastumiskokemukseen, minkä käymme läpi yrittäessämme saada taksia sateen yltyessä viimeisiä kertoja panemaan parastaan.

2_EndMorning_crop

Taksihinnat ovat kaksin- ja kolminkertaistuneet viime illasta, joten päätämme kävellä kiltisti metrolle. Se on aamun paras päätös, sillä yhtäkkiä ylittäessämme isoa autotietä sade onkin loppunut ja auringonnousu valaisee koko alueen rakennukset ja tiet. Harmaa yö on muuttunut oranssin ja punaisen sävyiseksi seesteiseksi välitilaksi. Metro vie lopulta hotellille nopeasti, matkassa on eri asemille jäävien festarikävijöiden ansiosta raukeaa luopumisen tunnelmaa.

Ennen nukkumaanmenoa teemme vielä aamun toiseksi parhaimman päätöksen ja syömme hotellilla aamiaista. Ylipirteät, äänekkäät ja Euroopasta humaltuneet amerikkalaisnuoret ovat kuin toisesta maailmasta, mutta minua lähinnä myhäilyttää helposti ahmaistava kasa munakokkelia ja valtava kuppi teetä. Ajattelen, että ehkä James Murphykin juo tänään jossain vaiheessa teetä ja myhäilee samalla tavalla.

2_Breakfast

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi