Esittämällä kuollutta saatat selvitä

"Muutaman kymmenen oppilaan kyläkoulussa kiusaamisesta välittämättä oleminen tarkoitti sitä, että aivan yhtä hyvin olisi voinut olla kuollut."

Väkivalta sattuu kaikissa muodoissaan. Siis aikuiset, puuttukaa kiusaamiseen!

“Mutta äiti, ei minulla ole kavereita”, sanoi arviolta kahdeksanvuotias poika murtuneella äänellä äidilleen. Kuulin keskustelun ohimennen, odotin julkisen kulkuneuvon saapumista kaupungissa, jonka nimellä tai sijainnilla ei ole merkitystä tarinan kannalta.

Kuulemallani keskustelulla sen sijaan on. Joskaan ei sitä oikein voinut keskusteluksi sanoa, äiti kun ohitti poikansa sisintä riipivät sanat jotenkin nielaisten.

Miksi pojalla ei olisi kavereita? Se oli ihan normaalin näköinen poika. Sen näköinen, miltä nyt tuon ikäluokan miespuoliset edustajat valtaosan ajasta noina ikävuosinaan näyttävät. Tennarit, harmaat college-housut, joku huppari, lippis. Eikä se kuulostanut mitenkään erikoiselta – ääni oli normaalirekisterissä, puhevikoja en kuullut. Poika vaikutti herttaiselta.

Ehkä pojassa oli kiusaajan mielestä jokin vika. Kenties yksi väärä vastaus tunnilla viitatessa, ehkä pojalla oli ollut vääränlainen reppu. Kiusaaja ei kaipaa kummoista syytä.

Erästä luokkalaistani poikaa sanottiin yläasteella särjeksi, koska hänellä oli seiskaluokan alkupuolella ollut atooppista, punoittavaa ihottumaa silmien ympärillä. Yläasteella saatettiin kiusata vain siksi, ettei ollut pukeutunut tuohon aikaan hyväksyttäväksi katsottuun univormuun: urheilumerkin college-paitaan ja Leviksen farkkuihin.

Tuntemattoman pojan lause sattui, koska sen sisältö osui omaan selkäytimeen – tiedän tismalleen, miltä tuntuu, kun ei ole kavereita.

Reppuani ei heitelty, vaatteitani ei rikottu, eikä minua varsinaisesti ulkomuodon takia nimitelty. Minut vain suljettiin ulkopuolelle. Joskus löysin vihkon, johon kaikki sisäpiiriin kuuluneet olivat piirtäneet minusta pilakuvia ja kirjoitelleet solvauksia. Vein vihon opettajalle, joka sivuutti sen sisällön jokseenkin eleettömästi. Hänen mukaansa se oli “normaalia käytöstä”, ja vanhan kansan tapaan opettava miesopettaja kehotti olemaan välittämättä.

Muutaman kymmenen oppilaan kyläkoulussa kiusaamisesta välittämättä oleminen tarkoitti sitä, että aivan yhtä hyvin olisi voinut olla kuollut. Kiusaamisen sivuuttamalla opettaja itse sai silmissäni kiusaajan leiman. Yläasteella samankaltainen ulkopuolelle sysääminen jatkui.

Peruskouluvuosistani on yli kymmenen vuotta. Edelleen joissakin tilanteissa se hontelo, arka ja täysin itsetunnoton 12-vuotias tyttö jossain syvällä sisuksissani muistuttaa olemassaolostaan ja sanoo, että ei sinusta kuitenkaan ole mihinkään. Koulussa koettu ulkopuolelle jättäminen hankaloittaa joitakin sosiaalisia tilanteita edelleen.

Lukioon päästyäni ja toiselle paikkakunnalle muutettuani aloitin täysin nollasta, ja hitaasti usko ihmisiin palautui. Moni kokee kiusatuksi tullessaan myös fyysistä väkivaltaa, mutta kenties kaikista vaarallisimmat arvet ovatkin näkymättömissä.

“Kiusaaminen” – sehän on sanana jotenkin haalea. Aivan kuin kyseessä olisi jotain kakaramaista ja sivuutettavissa olevaa, kun kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Aikuisten maailmassa vastaavanlaisella toiminnalla voi olla seurauksia: vankilatuomioita, lähestymiskieltoja, sakkoja. Lasten ja nuorten maailmassa tuomiot ovat olemattomat. Eikä silloin voida puhua asiaan puuttumisesta

Ehkä ei olekaan oikea lähtökohta opettaa erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Pitäisi opettaa ymmärtämään se, mikä meissä jokaisessa on samaa: väkivalta tuntuu jokaisesta aivan yhtä kauhistuttavalta, oli se sitten henkistä tai fyysistä.

Kuva: Thomas Ricker / CC

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi