Lentämisen oppitunti

"Sovimme mihin suuntaan oksennan, jos minulle tulee taivaalla huono olo. Hyppymestarini on rauhallinen, minä olen kauhuissani."

Kuvat ja video: Mari Lehtonen

Korkeanpaikankammosta kärsivä Sylvin toimittaja hyppäsi laskuvarjolla.

Vaikka tämä tarina päättyy extremeurheiluun, se alkaa alkoholin puutteesta. Helsinkiin tehdyn työkeikan jälkeen olin ystäväni kanssa junassa matkalla Tampereen suuntaan, kun junan lähestyessä Pasilaa kuulutettiin: ”Tämä on taajamajuna Tampereelle.” Hetkinen, siis taajamajuna?! Järkytys. Kaivoimme puhelimistamme VR:n aikatauluja: tulisiko takana kaukojunia? Ei. Etsimme käsiimme konnarin, joka vahvisti pettymyksemme: Tässä junassa ei ole ravintolavaunua, ei edes kiertävää myyntikärryä, joista voisimme ostaa matkajuomat.

Emme olleet ainoita, jotka kärkkyivät samaa tietoa. Kolmihenkinen miesseurue katsoi apeana vuoroin konduktööriä, vuoroin meitä. Jaoimme tuskamme ja poikien piilopullon samalla penkkirivillä istuen. Nämä kolme herraa ovat tämän tarinan alku.

Nopeiden esittelyjen jälkeen yksi miehistä kaivoi esiin läppärin ja esitteli kolmikon harrastusta. Vapaa-ajallaan he hyppäsivät lentokoneesta. Uskomattomat laskuvarjohyppyvideot pyörivät näytöllä, ja minä ja ystäväni päästelimme hurmaantuneita ”oooh” ja ”aah” -kiljahduksia. Samaa vauhtia kun piilopullon pinta laski, nousi myös meidän innostuksemme extremeurheilua kohtaan.

Oli tosin yksi mutta. Pystytin keväällä taidekoulun näyttelyä ja jouduin kiipeämään kotipaikkakuntani kirjaston näyttelytilan katonrajaan. Minua oksetti ja huimasi, mutta koska olin noin kolmekymmentä vuotta muuta pystytysporukkaa nuorempi, uhrasin itseni tähän henkeä uhkaavaan tilanteeseen. Sama yhteen lauseeseen kiteytettynä: minä pelkään korkeita paikkoja.

Vaikka junamatkan iloinen hiprakka tasoittui jo seuraavana aamuna, videoiden aiheuttama jännitys vatsanpohjassa ei tasaantunut. Minulla oli uusia laskuvarjohyppyä harrastavia kavereita ja uusi unelma: minäkin halusin lentää.

Aikaa kului, tapasin uutta ystävääni ja aina kohdatessamme puhuimme laskuvarjohypyistä. Hän kertoi jännityksestä, ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta hypystään. Hän kertoi siitä, miltä tuntuu, kun hyppää sadannen hyppynsä, ja siitä, miten edelleen seitsemänsadan hypyn jälkeen vatsassa kihelmöi, kun istuu maasta nousevan lentokoneen kyydissä. Hän tarinoi tandemhyppyasiakkaittensa fiiliksistä ja vakuutti, että minä voisin olla yksi heistä. Hän latasi hyppyvideoita tietokoneelleni, joita minä ja vajaa kaksivuotias poikani katsoimme jännittyneinä. Vielä joskus, minä ajattelin.

 

”Paikka sun valjaista?”

Heinäkuun alussa laitoin viestin ystävälleni: ”Oon tulossa pian Helsinkiin, varaatko mulle paikan sun valjaista?” Se oli sillä sovittu. Meinasin oksentaa. Taas huimasi.

Ystävätär, jonka kanssa olin tehnyt tähän kohtalonhetkeen johtaneen junamatkan, oli käymässä luonani, ja ajoimme yhdessä kohti kuolemaani. Siltä minusta ainakin tuntui. Puristin rattia rystyset valkoisena, enkä muista matkasta muuta kuin rankkasateen, joka osui meihin jossain Hämeenlinnan kohdalla. Soitin hyppymestarilleni, joka oli iskostanut minuun tämän suisidaalisen ajatuksen. Hän kertoi, että Helsingin Malmilla tuuli ja ukkosti niin kovasti, että hypyistä ei ehkä tulisi mitään. En tiedä olinko huojentunut, mutta koska olin varannut pari päivää vapaata, jatkoin matkaani.

Helsingissä paistoi aurinko. Ukkonen jyrähteli jossain idässä, mutta sää näytti selkenevän. Sain Malmin lentokentältä puhelun: ”Pian hypätään.” Bussissa ystäväni piti minua kädestä ja yritti rentouttaa tilannetta. Esittelin itseni tandemhyppyjä ja hyppykoulutusta järjestävän SkyXperiencen luukulla Malmin lentokentällä ja yritin olla itkemättä. Ystävä täytti puolestani lomakkeen, jossa kerrotaan, ettei firma ole vastuussa, jos minulle sattuisi jotain. Allekirjoitin lappusen tärisevin käsin. Ipana saisi kuulemma kymppitonnin, jos tämä olisi äidin viimeinen lento. Kävin suullisesti läpi testamenttiani ja ystävätär nyökytti iloisesti; hänelle jäisi kirjahyllyni sisältö.

Olimme ajoissa paikalla, joten ehdin tutustua lentokentän vessaan muutaman kerran. Utelin muiden tandemhyppääjien fiiliksiä, lähes ilmoittauduin liikennelentäjäkurssille, jatkoin panikoimista ja olin juosta karkuun. Näin kun muut hyppääjät nousivat koneeseen. Puolen tunnin päästä joka ikinen palasi SkyXperiencen autolla takaisin lentokentälle – hengissä. Se vähän helpotti.

Junassa tapaamani Niclas on ihminen, johon luotan kuin kallioon. Silloin, kun me muut olemme jatkaneet Helsingin yössä tappiin saakka, hän on mennyt kotiin nukkumaan. Kun me olemme heränneet sunnuntaiaamuna mielessämme rasvainen pikaruoka, hän on jo käynyt joogatunnilla ja suunnannut töihin hyppäämään tai kuvaamaan tandemhyppyjä. Halusin kuitenkin käsiini poliisin käyttämän sylkitestin: mitä, jos se on vaikka pilvessä? No usein kuulemma onkin: aina kun Helsingin yllä on muutama hattara ja hän lentää niiden läpi maahan.

 

Oksennussuunta sovittuna

Sitten onkin minun vuoroni. Sovittelen valjaita SkyXperincen tiloissa ja saan todella pikaisen koulutuksen hyppyyn. En oppinut mitään uutta, sillä minulla on lukuisia laskuvarjohyppykeskusteluja takanani, tunnen pukujen ja varjojen valmistajia, tiedän miten päävarjon saa avattua ja mitä tapahtuu, jos se ei aukea (varavarjo kehiin). Tiedän, miten minun tulee kääntää vartaloni kaarelle vapaapudotuksessa ja kuinka nostan jalkani ylös laskeutuessa.

Tiedän myös, että laskuvarjossa on laite, joka avaa varjon automaattisesti, jos hyppääjä sattuisi vaikka pyörtymään matkalla. Silti muutaman minuutin perehdyttäminen tuntuu liian lyhyeltä. ”Voidaanko hei vielä harjoitella tätä?”, sisäinen jänishousuni huutaa, kun Niclas kiristelee valjaitani.

Sovimme mihin suuntaan oksennan, jos minulle tulee taivaalla huono olo. Hän on rauhallinen, minä olen kauhuissani. Vähän ennen lentokoneeseen nousua tapaan Marin, joka kuvaa kokemukseni. Hän lupaa, että laskuvarjohyppy on kivaa. Uskon häntä.

Pääsen omin jaloin koneen luo ja istun hajareisin Niclaksen eteen kapealle penkille. Meitä ensikertalaisia tandemhyppääjiä on neljä: reippaan näköinen nuori nainen asettuu hyppymestarinsa kanssa oven viereen, he hyppäävät ensimmäisenä, minä ja Niclas seuraavana.

Osa paniikista jää maahan, kun kymmenpaikkainen pienkone nousee ilmaan. Olen lentänyt syöksykierteessä purjelentokoneella, sukeltanut sameissa vesissä ja eksynyt Kosovossa. Olen ajanut reilua kahtasataa moottoripyörällä, vetänyt pataan lompakkoni varastanutta miestä Lontoossa ja tutustunut murhasta syytettyyn vankiin. Olen asunut vuosia Lapualla ja synnyttänyt lapsen – jos olen selvinnyt hengissä näistä, selviän mistä vaan.

 

Alla kolme kilometriä ilmaa

Minulla on etulyöntiasema, sillä tunnen hyppymestarini ja voin kertoa hänelle peloistani. Jos en tuntisi, en kehtaisi avautua. Puristan poloisen käsiä niin, ettei hän ehkä saa kuolioltaan vetäistyä varjoa auki. En ole vielä valmis, mutta kone on lopettanut nousun ja kiertelee Arabianrannan yläpuolella. Joku avaa koneen oven.

Ensimmäinen pari hyppää. Nostan jalkani penkin yli ja hivuttaudun ovelle, peppuni koskettaa juuri ja juuri koneen lattiaa, jalkani ovat taivutettuina koneen alle ja allani on kolme kilometriä ilmaa. Olen tiukasti kiinnitettynä hyppymestariini ja täysin hänen päähänpistojensa armoilla.

En ehdi lukea Isä meidän -rukousta, kun olemme jo irronneet koneesta. Vauhti kiihtyy muutamassa sekunnissa noin pariinsataan kilometriin tunnissa. Tuona aikana ehdin vihata itseäni ja Niclasta. Tämä on ka-ma-laa. Kiihtyvä vauhti tuntuu epämiellyttävältä.

Kamaluutta kestää pari sekuntia. Sen jälkeen rakastun. Pieni jarruvarjo hidastaa kahden aikuisen ja 25 kilon laskuvarjoreppumme yhteispainoa – ilman sitä mentäisiin vieläkin kovempaa. Kuvaaja-Mari ilmestyy eteeni, tarttuu käsiini ja kuvaa kumisena lepattavat kasvoni ja käsivarteni sekä sekopäisenä irvistävän hymyni.

Susanan_Minä_EDIT

Vapaapudotus kestää vain reippaat parikymmentä sekuntia. Varjo aukeaa ja hidastaa nopeasti vauhtiamme. Vartalo ponnahtaa horisontaalisesta lentoasennosta pystyyn, kun valjaat nyppäävät voimakkaasti ylävartalosta. Jalkani roikkuvat parin kilometrin korkeudessa. En ymmärrä korkeutta, enkä pelkää. Korkeanpaikankammoni saattaa aiheuttaa pahoinvointia parin metrin korkeudelle kiivetessä, mutta pari kilometriä on ok. Erittäin ok.

Helsinki näyttää pieneltä, spottaan tuttuja paikkoja ja näen pikkuriikkisiä, leluilta näyttäviä laivoja irtoamassa satamasta. Juttelemme laskuvarjohypyn hienoudesta muutaman minuutin matkan maahan. Lähestymme Arabianrantaa, ihmiset ovat ensin pieniä pisteitä, sitten hieman näkyvämpiä ja lopulta erotan heidän joukostaan ystävättäreni. Vilkutan ja nostan jalkani ylös. Laskeutuessa vauhti tuntuu kovalta, mutta pössähdän pehmeästi pylly edellä maahan. Jalkani kyntävät hetken ruohokenttää ja sitten vauhti pysähtyy.

Olen sanaton, haluan itkeä ilosta. En osaa kertoa miltä taivaalla tuntuu, joten käytän lausetta SkyXperiencen nettisivuilta: ”Se tuntuu siltä kuin lentäisi! Ne ketkä tämän on tunteneet, eivät osaa kuvailla sitä fiilistä, ja ne ketkä tätä ei ole kokeilleet, eivät tule koskaan ymmärtämään.”

Haluan hypätä uudelleen. Heti. Kokea parin sekunnin pelon ja muutaman minuutin riemun heti ensimmäisen hypyn jälkeen. Mutta kone on jo palannut Malmille ja viety nukkumaan.

Kun ennen hyppyäni kysyin Niclakselta kuolenko hyppyyn, hän vastasi: ”Ainakin sun tähänastinen elämä loppuu ja uusi, laskuvarjohypyn jälkeinen elämä alkaa”. Nyt tiedän mitä hän tarkoitti. Muut nousevat autoihinsa ja lähtevät kukin minnekin. Minä ja ystävätär astelemme läheiseen puistoon ja avaamme kuohuviinipullon, uudelle alulle.

 

 

SkyXperience on Suomen ainoa tandemhyppyjä ja laskuvarjohyppykursseja  järjestävä yritys. SkyXperiencen siiville pääset joko Helsingissä tai Turussa. Lisätietoja: www.skyxperience.fi

 

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi