Sisaren huivi ja
miehen kuolema

"Leea Klemolan ohjaama, Miko Kivisen kirjoittama Miehen kuolema ennusti Minimin kabareessa miehen tuhoa sukupuolena."

Sylvin kriitikko on analyyttisempi toisessa Teatterikesä-kirjoituksessaan.

Tampereen Teatterikesässä nähtiin eksistentiaalista tyhjyyden kokemusta kuvaavien esityksien ohella mielenkiintoisia esityksiä, jotka tarkastelivat sukupuolta ja yhteiskunnallista jakautumista.

Dialektiset jakolinjat ovat hyvää materiaalia teatterintekijöille, sillä niistä syntyy useimmiten toimivaa draamaa. Siinä missä alankomaalaisen Trouble Man -ryhmän esitys Somedaymyprincewill.com jakaa Euroopan provosoivasti huivilla, silpaisee Joensuun Kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta Suomen kahtia pohjoisen pottuihin ja etelän citykaneihin.

 

Huivi ei ole muuri

Toisen polven maahanmuuttaja, hollantilaisnäyttelijä Sadettin Kirmiziyüzin sisar meni turkkilaisen miehen kanssa naimisiin, päätti pukeutua huiviin ja muuttaa takaisin vanhempiensa kotimaahan. Sisarensa ratkaisusta pettynyt Kirmiziyüz päätti ottaa selvää tämän motiiveista haastattelemalla tätä. Haastatteluista syntyi tarina, joka nähtiin Tampereella. Kirmiziyüzin apuna näyttämöllä oli kolmihenkinen The Sadists -yhtye.

Esitys on täynnä energiaa. Bändi ei tyydy pelkkään hääyhtyeen osaan, vaan esittää tarinan eri hahmoja. Neljän miehen ilmaisu on viimeistelemätöntä ja raikasta, musisointi taitavaa. Kirmiziyüz pukeutuu peruukkiin ja naisen vaatteisiin, muttei tee sisarensa hahmosta karikatyyriä, vaan näyttää tämän tyylikkään viileästi ja ennemminkin kunnioittaa tämän valintoja. Alkuun sisaren huivi näyttää hajottavan maallistuneen perheen, jossa sisaren ratkaisu on irtiotto veljien haluun kontrolloida nuoren naisen käyttäytymistä.

Lopulta etäisyys ei olekaan niin pitkä. Esitys toteaa, ettei pelkkä huivi riitä jakamaan Eurooppaa, varsinkaan jos sen pukeminen on oma valinta.

Joensuun Kaupunginteatterin esityksessä on erilainen jakolinja. Terveiset Kutturasta perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Tarina on aluepoliittinen fantasia, jossa ”luonnollinen” ja ”riuska” pohjoinen asettuu ”keinotekoisia” ja ”veteliä” eteläisiä riistajiään vastaan. Yhteiskunnan jakolinja syntyy sen mukaan, sitoutuuko maahan ja sen luontoon vai ei.

Terveiset Kutturasta5_Kuva Ville Kokkola

Esitys on jakanut myös katsojien mielipiteet. Ymmärrän tavallaan sekä kehut että haukut. Esityksen estetiikka on jonkinlaista sketsimäistä punk-teatteria, jonka räävittömyydestä haluaisi pitää. Se on tahallaan rytmiltään hidas ja tyylillisesti jossain Velipuolikuun tienoilla. Mutta vaikka usein asetunkin marginaalisen puolelle, tämän esityksen sketsimäisyydessä on se valuvika, ettei se ole kovin hauska.

Toinen ongelma on se, etten millään osta tarinan sisäistä maailmaa. Sen yhteiskuntakritiikki ei kertakaikkiaan osu todellisuuteen. Saamen kansalla voi olla paljonkin hampaankolossa kolonialistista Suomea kohtaan, syystäkin, mutten millään usko, että kepulais-perussuomalainen pottu-Suomi huolisi saamelaisia johtamaan omaa kumoustaan.

 

Tuhoutuva mies

Teatterikesässä nähtiin myös miehisen identiteetin pohdintaa. Kuopiossa majaansa pitävä Tanssiteatteri Minimi ja Kokkolan Kaupunginteatteri toivat esityksensa samaan tilaan, Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle. Leea Klemolan ohjaama, Miko Kivisen kirjoittama Miehen kuolema ennusti Minimin kabareessa miehen tuhoa sukupuolena, kun kokkolalaiset olivat tarttuneet Jussi Parviaisen 30 vuotta sitten kirjoittamaan Jumalan rakastajaan, jossa miehen tuhoutuminen rajoittuu yksilöön.

Miehen kuolema1_Kuva Petra Tiihonen

Miko Kivinen on ihmeellinen kirjoittaja ja esiintyjä. Hän osaa annostella hahmoihinsa juuri sen verran camp-henkistä pateettisuutta, että nämä pysyvät kepeän etäällä. Samalla ne ovat siinä ja siinä muuttua tuhottoman ärsyttäviksi ja noloiksi. Ohjaaja Klemola totesi Kivisestä itsestään festivaalin tiedotustilaisuudessa, ettei tunne ketään toista esiintyjää, joka yhtä aikaa saa sekä huvittumaan hillittömästi että häpeämään niin paljon, että voisi jopa kuolla.

Miehen kuolema on kaheli ja roisi draamallinen kabaree, jossa petollinen ja egoistinen mies menettää raskaana olevan vaimonsa entiselle heilalleen, johon vaimo törmää miehen johtaman suuryrityksen parkkipaikan reunapajukossa. Mies ajautuu tuhoon, ja syntyvästä lapsesta kasvaa uusi ihminen, joka on täysin kontrolloimaton eläin. Älyttömistä lähtökohdista huolimatta absurdi ja hauska esitys romuaa maaliinsa yllättävän koherentisti. Erkki Saaraisen lavastusratkaisu ja koreografiat ovat visuaalisesti kekseliäitä.

Miehen narsismi ja kehollinen hybris johtavat tuhoon myös Kokkolan Kaupunginteatterin päivitetyssä versiossa Jumalan rakastajasta. Esityksen nuoret miehet Mikko Virtanen ja Seppo Merviä osoittavat olevansa rautaa kovemmassa vedossa. Dramaturgi Jussi Moilan ajanmukaistamisesta huolimatta teksti on ajan hampaan veltostama. Naishahmojen näyttelijöitä ei käy kateeksi, sillä tekstin jälkiturkkalainen sovinismi jättää hahmot täysin umpikujaan.

Teatterikesä ylsi katsojatavoitteisiinsa tänäkin vuonna. Mikäli kaikki ohjelmisto lasketaan mukaan, tapahtumiin osallistui yli 30 000 katsojaa.

Kuvat: Den Engelsman, Ville Kokkola, Petra Tiihonen / Tampereen teatterikesä.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi