Vielä joskus kerromme kaiken

"Nämä ovat ehdottomasti parhaita lukemiani panoja."

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus 2014
Suom. Ilona Nykyri
200 s.

 ★★★½☆ 

Kun teinityttö sekoittaa himon rakkauteen.

On polttava, hikinen kesä. On Itä-Saksa vuonna 1990. On 16-vuotias kiltin oloinen tyttö, joka lintsaa koulusta voidakseen lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset -tiiliskiveä. On turvallinen poikaystävä, iso maatila ja naapurissa salaperäinen yksinasuva mies, Henner.

Siinä ovat saksalaisen Daniela Krienin (s. 1975) esikoisromaanin Vielä joskus kerromme kaiken ainekset. Kirja sijoittuu hetkeen, jolloin Berliinin muurin murtumisesta on kulunut puolisen vuotta ja ihmiset totuttelevat yhä ajatukseen, että he todella voivat astua vapaasti lännen puolelle. Suuret historialliset tapahtumat ovat romaanissa kuitenkin vain tausta, jota vasten yksilöitä peilataan.

Minäkertojana on 16-vuotias Maria, joka viettää kesää poikaystävänsä Johanneksen kotona, maatilalla, jonka ”viljelykset ja laitumet ulottuvat joelle saakka”. Marian äiti asuu melkein kivenheiton päässä, isä on karannut jo aikoja sitten Neuvostoliittoon. Kerronta lähtee liikkeelle vetelästi, kuin alleviivaten maaseudun pysähtyneisyyttä ja sitä, miten Marian päivät valuvat saamattomina ohi. Hän ei jaksa edes mennä kevään viimeisinä päivinä kouluun, vaan istahtaa mieluummin puiden siimekseen lukemaan.

Lieneekö se sitten tuo päivien pitkäveteisyys, mikä saa Marian lähtemään naapuri Hennerin matkaan. Nelikymppinen mies mittailee Mariaa häikäilemättä, mutta samoin taitaa tehdä Mariakin: ”Henner on todella kaunis mies. Huomasin sen silloin puodissa: vankkatekoinen, jykevä kroppa, voimalliset liikkeet, mutta erittäin hienot kasvonpiirteet. Pienten ryppyjen ympäröimät syvät, ilmeikkäät ja tummat silmät, katkera juonne suupielessä, mutta kun hän hymyilee, siitä ei näy enää jälkeäkään.”

Marian ja Hennerin välille syntyy kiihkeä suhde. Siinä missä jotkut kirjan muista tapahtumista tuntuvat vähän laahaavilta ja kieli turhankin yksinkertaiselta, seksikohtaukset Hennerin vanhassa talossa ovat niin intensiivisiä, että tekisi mieli huutaa yhteen ääneen Marian kanssa. Nämä ovat ehdottomasti parhaita lukemiani panoja. Mutta keveitä ne eivät ole – eivätkä niiden seuraukset.

Henner on ailahtelevainen, raju, viinaanmenevä, väkivaltainenkin. Maria sokaistuu; hän kutsuu itse sitä rakkaudeksi, mutta kai se on pikemminkin himoa, jännitystä, uutuudenviehätystä, nuoren naisen polttavaa halua KOKEA. Johanneksen lempeä rakastelu pimeässä peittojen alla ei enää kiinnosta Mariaa, mutta koska hän haluaa yhä asua tilalla, hänen täytyy pitää yllä kulissia. Krien kuvaa taitavasti sitä, miten valehteleminen muuttuu kerta kerralta helpommaksi: vaikka omaatuntoa kaiveleekin, valheet valahtavat kevyesti ulos Marian suusta.

Tyttöparka on ”rakkaudessaan” ärsyttävän sinisilmäinen ja hyväuskoinen – ja silti ymmärrän häntä täysin. Hennerin hahmo on lopulta kaikkein kiinnostavin: miten Krien pystyykin rakentamaan hänestä henkilön, joka on monella tavalla inhottava ja limainen, mutta silti en lukijana hetkeäkään koe häntä aidosti vastenmielisenä tai moraalittomana?

Moinen lienee lupaavan kirjailijan merkki. Kuten myös ehkä se, että kuvissa Krien näyttää melkoisen paljon nuorelta Virginia Woolfilta.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi