Elvis Costello,
Tampere-talo 25.9.2014

"Laskeskelin aikani kuluksi rilliprosentinkin: satunnaisotannalla se oli 83 eli vain 17 prosentilla yleisöstä ei ollut rillejä."

Sylvi junaili itsensä Tampereelle Elvis Costellon Euroopan-kiertueen ainoalle Suomen-keikalle. Konserttia seurasi jälkiviisastelu oluttuopin ääressä.

Teksti: Satu Paasovaara & Minna Karvonen

 ★★★½☆ 

Minna:
Mitäs me tältä odotettiin?

Satu:
En ole nähnyt Elvis Costelloa aiemmin livenä, enkä ole häntä ikinä ihan täysillä fanittanut, vaan olen ollut enemmän että aika jees. Minulle Elvis Costello on aina ollut vähän kuin saippuapala, josta ote lipsuu juuri kun luulee saavansa kiinni. Mitään suuria odotuksia ei ollut, mutta kaipa minä halusin kokea jotain tuttuuden tunnetta.

Minna:
Minä odotin intiimiyttä. Halusin kuulla laulujen hienot tarinat ja Costellon jumalaisen äänen. Ajattelin, että nyt päästään kuulkaa herkkiin tunnelmiin, kun maestro on siellä yksin eikä bändi siinä mekasta. Asetelmahan oli lupaava. Vain rivi kitaroita, sähköpiano ja HÄN ITSE koko show’ta mestaroimassa.

Satu:
Tampere-taloa ei ollut myyty ihan loppuun, mutta melko täynnä se valtava sali oli. Ja hirvittävän lämmin vastaanotto. Kun Elvis Costello astui lavalle, kuului iso kohahdus ja tunnelma sähköistyi. Kaikki oli heti täysillä messissä.

Minna:
Ei kai sinne nyt mitään vihaajia tule, jos liput maksaa 75 euroa.

Satu:
Ei tietty, mutta yritän kuvata ilmapiiriä, sitä kuinka salin tunnelma jotenkin tihentyi ja räjähti, kun artisti astui lavalle. Täytyy sanoa, että kyllä on karismaa Elvis Costellossa.

Minna:
Tampere-talohan on kauhean iso, kolossaalinen pytinki, katto ulottuu ainakin taivaan kanteen saakka. Aika pian tuli jotenkin mustasukkainen olo omasta keikkakokemuksesta. Olisi halunnut olla lähempänä ja kuulla kaikki pienet sävyt ja jutut. Tai oikeammin, olisi halunnut tuntea olevansa lähempänä, paikathan olivat varsin hyvät.

 

Elvikseltä käy rock’n’roll

Minna:
Keikassa oli kunnon räimettä, mies sai aikaan hirmuisen soundin pienellä arsenaalilla. Se oli enemmän rokkikeikka kuin hempeä trubaduurikeikka.

Satu:
Joissain kitarakikkailukohdissa olisi melkein mieluummin kuullut hauskan tarinan. Mun korviini se puolivälin kitarasäröttely, mikä lie oikealta nimeltään, tuntui jossain vaiheessa lähes sietämättömältä. Onneksi se lopetti just ennen ärsytyspistettä.

Minna:
Toisaalta ihan kunnioitettavaa, ettei mies heittäydy halvaksi viihdyttäjäksi, joka soittaa vain tunnetuimpia biisejä hempeinä versioina. Jotenkin vain kyrsi, kun olisi halunnut saada paremmin selvää sanoista ja kuulla sitä hienoa ääntä. Soundi kävi liikaa päälle.

Satu:
Joo, jossain vaiheessa tuli sellainen ajatus, että saisipa tämän saman junanvaunussa. Sellainen parin tunnin junareissu, ja vastapäisellä penkillä soittais Elvis Costello.

Minna:
Siinä sitä olis taikapiiriä. Tommonen Tampere-talo ja kaikki keski-ikäiset väsähtäneet tyypit – niin kuin me – ei ehkä ollut ihan paras kombinaatio. Vaikka olihan siellä ihmiset innoissaan mukana.

Satu:
Oli muuten miesten mylvintää. Vaikka siellä oli ihan yhtä lailla naisia, jotenkin miesvolyymi tuli yleisöstä esiin voimallisesti. Miehet oli tosifanittajia.

Minna:
Ainakin äänekkäämpiä. Paikalla oli varmaan niitä musafaneja, jotka seuraa tarkkaan rokin historiaa ja tapahtumia. Kun on tuollainen merkkihenkilö kuin Elvis Costello, niin fanikunta on varmaan hyvin tarkkaan tietoinen joka urakäänteestä.

 

Keski-ikäisten konsertti

Satu:
Tuumailin muuten yleisön ikäjakaumaa keikkaa odotellessa. Aika kypsää keski-ikäistä oli suurin osa. Nuorisoedustusta oli ihan muutama yksilö, ja seassa oli muutama pikkulapsikin. Tuli sellainen olo, että isovanhemmat ovat vieneet lapsen keikalle kuuntelemaan omaa mielimusiikkiaan. Laskeskelin aikani kuluksi rilliprosentinkin: satunnaisotannalla se oli 83 eli vain 17 prosentilla yleisöstä ei ollut rillejä.

Minna:
Heh. Selväähän se on, että kun keikkalippu on suht tyyris, paikalle tulee lähinnä niitä, joilla on varaa siihen. Jollain (mahdollisesti) halvemmalla Tavastian-keikalla olisi ehkä nuorempaa ja rokimpaa sakkia, mutta ei sitä kovin helposti lähdetä Tampereelle keskellä viikkoa ja makseta 75 euroa lipuista. Sehän on aivan järkyttävä summa.

Satu:
Ja monet nuoremmat kavahtavat istumapaikkakeikkoja. Itsekin vielä parikymppisenä pidin istumakeikkoja maailman typerimpinä. Ei vaan sopinut tyyliin, vähintään tuoleilla piti hyppiä.

Minna:
Joo, istuminen oli ihan mummojen ja tylsimysten hommaa. Nyt tämä mummo istui hyvin mielellään, kun kerrankin näki eikä tarvinnut hyppiä hujoppien selkämuurin takaa.

Satu:
No mutta yleisesti tuosta esiintymisestä. Elvis Costello oli vähäeleinen. Kumarsi, nosti hattua, heitti lentosuukkoja ja taputti sydäntään kiitollisuuden tai jonkin positiivisen vuorovaikutuksen osoituksena. Se oli sellainen gentlemanni koko ajan.

Minna:
Hiton tyylikäs äijä.

Satu:
Palkitsi yleisönsä pienillä eleillä eikä kosiskellut. Esimerkiksi Helsingin-keikasta vuodelta 1978 se kertoi kuivakan hauskalla tyylillä. Ei muistanut käyneensä Suomessa tässä välissäkin, mutta ei sillä niin väliä. Eikä ollut mitään kamalia ”uks kalia kitos” -mairisteluja.

Minna:
Eipä tosiaan ollut mitään lipevyyksiä. Jutustelut olivat sympaattisen vähäeleisesti kerrottuja asioita sen omasta elämästä.

Satu:
Niin kuin tarina Costellon isoisästä, joka soitti White Star Linen laivoilla orkestereissa ja tienasi mukavasti. Laman tultua isoisä yritti saada Liverpoolista töitä mykkäelokuvien säestäjänä, mutta niihin aikoihin äänielokuva löi itsensä läpi eikä säestäjiä tarvittu enää. Isoäiti ei kuulemma koskaan antanut sitä anteeksi ensimmäisen puhutun äänielokuvan tähdelle Al Jolsonille.

 

Parhaat palat

Minna:
Mitkäs oli kohokohtia? Mun tuntosarvet kohosi ensi kerran Poisoned Rosen aikana.
The poisoned rose that you gave to me,
it left me half alive and half in ecstasy…

Satu:
Oliko se juuri se biisi, josta Elvis kertoi radiotarinansa? Se oli siis ensimmäinen oma kappale, jonka Elvis kuuli radiosta. Se oli niin jännä paikka, että Elvis sammutti valot, jottei kukaan olisi nähnyt, miltä mies näytti kuunnellessaan omaa ääntään radiosta.

Minna:
Sitten tietysti Alison, jossa Costello sai yleisön laulamaan. Siinä kyllä herkistyin. Se oli niin hieno hetki, kun herra astui sieltä valokeilasta sivuun ja tuli ikään kuin kurkkaamaan yleisöä lähempää. Lauloi ilman äänenvahvistusta. Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa ja yhtyivät ujosti kertosäkeeseen.

Satu:
Minäkin herkistyin. Kun se oli siellä oikeassa etunurkassa ja lauloi että My aim is true, teki mieli sanoa kovaa ”Niin on! Minä uskon sinua!”

Minna:
Nii-i. Nyyh. Laulettiin kiltisti mukana. Hyvin se veti muuten sen Peace Love and Understandinginkin. Siinä oli hyvä meininki.

Satu:
Entä sitten Shipbuilding?
Diving for dear life when we could be diving for pearls.

Minna:
Hieno hetki.

Satu:
Se tais olla ensimmäinen encore-biisi.

Minna:
Tuli paljon encoreita.

Satu:
Kaksi aika pitkää settiä. Kyllä se myös antoi odotuttaa jonkin aikaa niitä ja teki eleillään mielestäni toisen encoren lopussa selkeäksi, että se oli tässä. Tyylikästä. Loppufiilis keikasta ja Elvis Costellosta on kokonaisuudessaan positiivinen, ja mies itse nyt piirun verran läheisempi kuin aiemmin. Taitava muusikko, joka taitaa kontrolloida julkisuuttaan tarkasti. Se hänelle suotakoon. Karismaa silti riitti.

Minna:
Kun pääsis sen kanssa kahdestaan. Liikaa jengiä. Elvis kuuluu mulle.

Kuva: Tampere-talo

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi