Gone Girl

"Niin kirjassa kuin elokuvassakin piirtyy terävä kuva erään sukupolven ja elämäntyylin tyhjyydestä."

USA 2014
O: David Fincher
N: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Carrie Coon
149 min.
K16
Ensi-ilta 3.10.2014

 ★★★½☆ 

Hittikirja kääntyi napakaksi jännäriksi. 

Amerikkalainen Gillian Flynn löi itsensä läpi vetävällä trillerillään Kiltti tyttö, josta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonipaljastuksia, sen verran kirjan teho ja koko tematiikka perustuvat yllättäviin käänteisiin.

Yllätykset on siirretty taitavasti David Fincherin elokuvasovitukseen, joka ei tottele kirjan suomenkielistä nimeä. Kirjan pitkät päiväkirjakohtaukset eivät elokuvassa erotu saumoillaan muusta kerronnasta. Flynn on itse toiminut romaaninsa sovittajana eikä lopputulosta tule mieleen moittia liiasta kirjallisuudesta.

Tarinan alussa täydelliseltä vaimolta vaikuttava Amy Elliott (Rosamund Pike) katoaa hyvällä asuinalueella sijaitsevasta kodistaan Missourissa. Todisteet tuntuvat viittaavan aviomies Nick Dunneen (Ben Affleck), luovan kirjoittamisen opettajaan, joka on lakannut viihtymästä kotona. Affleck on usein tylsä, mutta tässä hänen uneliaisuutensa toimii.

Niin kirjassa kuin elokuvassakin piirtyy terävä kuva erään sukupolven ja elämäntyylin tyhjyydestä – vai pitäisikö sanoa ärsyttävyydestä – ja sukupuoliroolien jämähtäneisyydestä liberaalin ja tasa-arvoisen pinnan alla. Narsismi on ratkaisu sukupolvesta toiseen. Samat lainalaisuudet vallitsevat niin New Yorkin kaaoksen keskellä kuin Missourin yhteisöllisessä elämäntavassakin: kaikkialla on pelkkiä kusipäitä. Lisäksi kummassakin on helppo kadota toiselta.

Se voi johtaa kapinointiin, ja se taas voi johtaa veriseen tragediaan, minkä Amy Elliott ja Nick Dunne tulevat huomaamaan.

David Fincherillä on usein taipumus keinotekoisesti pidentää elokuviaan, mutta Gone Girl ei tunnu turvonneelta, vaan pikemminkin napakalta. Asioissa ei vellota, turhia kohtauksia ei ole. Fincher on saanut näyttelijöistään irti paljon osuvia karikatyyreja. Monessa kohtaa taiteillaan satiirin ja epäuskottavuuden rajoilla, mutta kertaakaan horjahtamatta.

Loppua kuitenkin pitkitetään enemmän kuin olisi syytä. Samaa vikaa oli jo kirjassa, jossa tarina alkoi uudestaan alusta pääsemättä kunnolla enää käytiin. Romaanista on peräisin myös lopetuksen epäuskottavuus. Paradoksaalisesti tarinan viiltävä ironia kuitenkin täydellistyy vasta lopetuksessa. Näistä kuvista on onnellinen avioliitto kaukana.

Elokuvassa kirjaa elähdyttänyt ironia toimii kuitenkin etäännyttävänä tekijänä. Amy Elliottin ja Nick Dunnen kitkerä kohtalo ei kouraise katsojaa kovin syvältä.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi