Supernaiivi

"Tieni kirjoittajana on ollut pitkä ja antoisa. En tiedä, olisiko se ollut yhtä hyvä ilman Loen Supernaiivia."

Ryhmäteatteri, ensi-ilta 9.10.2014
Ohjaus & dramatisointi: Tiina Lymi
Rooleissa: Ylermi Rajamaa, Minna Suuronen, Robin Svartström, Anna-Riikka Rajanen
Perustuu Erlend Loen romaaniin Supernaiivi.

 ★★★★☆ 

Kirjoittaja tajusi näytelmää katsoessaan, ettei ehkä ole oikea henkilö sitä arvioimaan.   

Voi hemmetti. Ennen tämän esityksen näkemistä olin aivan varma, että minä jos kuka olen oikea henkilö arvostelemaan Supernaiivin. Olen nimittäin lukenut Erlend Loen Supernaiivin kolme kertaa, ja pidän sitä kaikista lukemistani kirjoista itselleni merkityksellisimpänä.

20-vuotiaana olin sekä ihmisenä että kirjoittajana eräänlainen raakile. Uskon, että tullakseen hyväksi kirjoittajaksi on sekä kirjoitettava paljon, että luettava paljon. Olen tehnyt kumpaakin. Mutta 20-vuotiaana olin vasta aloittanut journalismin ja journalistiikan opiskelun. Ja sitten käsiini päätyi Supernaiivi. Se päätyi minulle, jos oikein muistan, Pasi Ahtiaisen kautta. Olimme juuri tutustuneet. Nyt, 16 vuotta myöhemmin, Pasilta on juuri ilmestynyt hänen esikoisromaaninsa Jokakelin mies. Mutta se on ihan toinen asia eikä oikeastaan enää liity mitenkään Ryhmäteatterin Supernaiiviin.

Mutta minä siis luin Supernaiivin ensimmäisen kerran ollessani 20-vuotias ja jonkinlainen orastava toimittajan, kirjoittajan ja ihmisen alku. Kirja vaikutti minuun näissä kaikissa rooleissa suorastaan tajunnanräjäyttävästi. Sisäistin, että noinkin voi elää, ajatella ja kirjoittaa. Päähenkilön ajatukset ja Loen tyyli olivat jotakin aivan uutta, ja ammensin niistä voimakkaasti kaikille elämänaloille.

Tiedän ja tiesin jo silloin monien olevan sitä mieltä, että romaanityyli, etenkin Loen supernaiivi tyyli sopii huonosti journalismiin. Mutta siitä minä en paskaakaan välittänyt. Aloin tuoda toimittajan persoonan juttujen keskiöön. Objektiivisuuden sijaan pyrin kertomaan, miltä juttujen aiheet minusta näyttivät, kuulostivat ja tuntuivat. Minkälaisia ajatuksia ne minussa herättivät. Juttuni olivat usein eräänlaisia kolumnin, reportaasin ja uutisen ristisiitoksia. Tieni kirjoittajana on ollut pitkä ja antoisa. En tiedä, olisiko se ollut yhtä hyvä ilman Loen Supernaiivia, mutta ainakin hemmetin erilainen urastani ja sitä kautta koko elämästäni olisi tullut.

Supernaiivi on minulle siis merkityksellisin kirja, ja nyt siitä kirjasta on tehty näytelmä. Ja minä olin katsomassa sen näytelmän ensi-iltaa.

Ja nyt minä ymmärrän, etten ehkä olekaan paras mahdollinen henkilö arvioimaan näytelmää, sillä vertaan sitä jatkuvasti tahtomattani kirjaan. Vaikka eihän niin kuuluisi tehdä. Sellainen vertailu kahden erilaisen taidemuodon välillä on suunnilleen yhtä järkevää kuin Facebookin ja Twitterin tai keihäänheiton ja jääkiekon vertaaminen.

Niinä hetkinäni, kun pystyn hetkeksi unohtamaan kirjan, olen kuitenkin pystynyt laatimaan listan siitä, mitä Ryhmäteatterin Supernaiivissa on ja mitä siinä ei ole.

 

Ryhmäteatterin Supernaiivissa on

– Ylermi Rajamaa, jonka olemus on kuin luotu päähenkilö Supernaiivin rooliin.

– Robin Svartström, jonka hahmogalleria pikkulapsesta vaariin on aivan tajuttoman onnistunut. Svartsröm hehkuu näyttelemisen riemua alusta loppuun.

– Minna Suuronen, jonka taidokkaat nyanssit työssään saavat katsojan ihastelemaan, kuinka helpolta näytteleminen vaikuttaakaan. Suurosessa on jotakin hysteeristä, joka saa katsojan pelkästä näyttelijän läsnäolosta tuntemaan, että kohta jotain tapahtuu.

Anna-Riikka Rajanen, josta ei oikein saa selvää näytteleekö hän rooleissaan tosi iloista ja onnellista, vai onko hän sellainen, eikä vain pysty peittelemään sitä lavalla.

– Tosi paljon hienoja videoita ja erityisen hieno animaatio ajan kulumisesta ja tosi mielenkiintoista pohdintaa elämästä ja ajasta.

 

Ryhmäteatterin Supernaiivissa ei ole

– Kunnollista loppua tai tunnetta siitä, että lopussa kaikki menee hyvin.

– Näyttelijöiden mokia.

 

Kuva: Janne Siltavuori / Ryhmäteatteri

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi