Sharon Stonen evankeliumi

"Basic Instinct ei San Franciscon post-hipahtavista puitteista huolimatta ole mikään seksuaalisen vapautumisen manifesti."

Basic Instinct – Vaiston varassa
ti 4.11. klo 22.00 Kutonen

Heteronormeissa kylpevä kyttä saa vastaansa niitä rikkovan femmen. Seuraa seksiä ja väkivaltaa.

1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Hollywood oli nähdäkseni tavallista kiinnostuneempi seksistä ja vaarallisista naisista, femme fataleista. Myös raaka väkivalta ja kieroutuneet tappajat olivat arvossaan. Ilmeisesti myös Michael Douglas oli tavallista kiinnostuneempi seksistä, femme fataleista ja väkivallasta, sillä Douglas teki joukon rooleja joissa hän tasapainoili niin Demi Mooren kanssa Verkossa kuin Glenn Closen kanssa Vaarallisessa suhteessa.

Näille elokuville oli leimallista misogynia. Elokuvissa ilmaistiin ahdistusta toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneesta valkoisen keskiluokan naisten siirtymisestä työelämään, ja Ronald Reaganin aikaan sopivasti myös Michael Douglas poti maskuliinista kastraatioahdistusta syyttäen haastatteluissa feministejä ydinperheen alasajosta.

Intellektuelli Paul Verhoevin ohjaama Basic Instinct – Vaiston Varassa (1992) on samaa tyyppiä Douglasin edellä mainittujen roolien kanssa, mutta useammilla nyansseilla. Douglas esittää elämän päähän potkimaa Nick Currania, pahaa, kokaiinista kuivilla olevaa poliisia, jota menneisyys riivaa. Curran saa tutkittavakseen railakasta elämää viettäneen rock-tähden Johnny Bozin (Bill Cable) raa’an murha. Boz on tapettu sänkyynsä jääpiikillä seksin merkeissä. Pääepäilty on Bozin seksipartneri, rikas kirjailija Catherine Tramell, jota loistava Sharon Stone tulkitsee.

Nick ei voi sietää Tramellia, ja kokee työparinsa Gusin (George Dzunda) kanssa Tramellin biseksuaalisuuden ja itsenäisyyden uhaksi. Tästä huolimatta Nick tuntee inhonsekaista vetoa Catherineen. Tämä ei Nickin psykologia Bethiä (Jeanne Triplehorn), Gusia, saati Catherinen mustasukkaista on–off-tyttöystävää Roxya (Leilani Sarelle) viehätä. Roolisuorituksia on pakko ihailla erityisesti Stonen osalta. Stone vetää roolin loistavasti psykopaattisena viettelijänä, jota normien noudattaminen ei kiinnosta puupennin vertaa.

 

Halu ja viha

Elokuva on täynnä hitchcockmaisia kuvia San Franciscosta ja sen lähiympäristöstä. Myös sukupuolten väliset ja sukupuolitetut suhteet ovat uskollisia Hitchcockille; romantiikkaa määrittää tietynlainen kyynisyys läpi elokuvan. Feministisen elokuvatutkijan Barbara Creedin mukaan Basic Instinct on kyyninen romanssi, jonka hahmot ovat liian kyynisiä ilmaistakseen rakkautta. Creedin mukaan elokuvaa määrittää tietty polarismi: Nickin ja Catherinen välillä on suorastaan magneettinen seksuaalinen vetovoima. Ihmisten välinen läheisyys palautuu pelkkään seksiin.

Seksi on elokuvan eräs koossapitäviä teemoja. Sitä kuvataan paljon, ja lähietäisyydeltä. Seksikohtaukset rytmittävät elokuvan traagista tahtia; uuteen käänteeseen päädytään aina seksin kautta. Ei kuitenkaan ole selvää, että runsaat seksikohtaukset itsessään tarkoittaisivat moralismista vapaata suhtautumista seksiin. Basic Instinct ei San Franciscon post-hipahtavista puitteista huolimatta ole mikään seksuaalisen vapautumisen manifesti; pikemminkin elokuvan juonessa on jotain kovin tuttua. Nick lankeaa Catherinen edustamaan kiusaukseen ja turmioon, eli kyseessä on tältä osin hyvin patriarkaalinen kertomus miehestä, jonka nainen vie mukanaan turmioon suorastaan raamatullisissa mittakaavoissa.

Väittäisin, että Basic Instinct kertoo huikaisevan epävarmoista heteromiehistä, jotka keinolla millä hyvänsä pyrkivät välttämään kunniansa menettämistä suhteessa naisiin. Nickistä välittyy samanaikaisesti sekä kiinnostus että halveksunta, halu ja viha Catherinea kohtaan. Näin seksuaaliset halut ja väkivalta rinnastuvat toisiinsa väistämättömästi. Nickin maskuliinisuudessa tuntuu olevan jotain kovin uhanalaista, aivan kuin häneltä puuttuisi jotain maskuliinisuutensa ja miehenä olemisensa varmistamiseksi.

27A43901

Paras MIES voittakoon

Yhdysvaltalainen kulttuuriteollisuus on pyöritellyt jo vuosikymmenien ajan miesten ympärileikkauksesta nousevaa traumaa aina Philip Rothin Portnoyn taudista Annie Proulxin novelliin Brokeback Mountain. Ehkäpä Basic Instinctissä on myös kyse tästä? Elokuvan klassiset, edellä kuvaillut hitchcockmaiset puitteet vain korostavat tätä mahdollisuutta.

Semiootikko Kaja Silvermanin mukaan klassinen elokuva kertoo yhä uudelleen ja uudelleen tarinaa miessubjektin kastraatioahdistuksesta, jossa miehen kokemus maskuliinisesta menetyksestä nähdään elokuvan naisissa. Nickin Catherineen kohdistama viha ja halu sopivat hyvin tähän kuvaan. Catherine tuntuu omaavan jotain, mitä Nickiltä puuttuu.

Toinen keskeinen asia, mistä elokuva kertoo, on tietynlainen lesbofobia. Nickin ja Roxyn välille syntyy raaka kilpailu Catherinesta, jonka Nick lopulta voittaa. Elokuva tyrmää näin mahdollisuudet naisten väliseen rakkauteen, jota mies ei tule sotkemaan.

Roxyn hahmon kautta sanotaan myös paljon muuta olennaista, tosin vaivihkaa eleiden kautta. Lapsena pikkuveljensä murhannut Roxy rinnastetaan maskuliinisena pidettyyn väkivaltaan Nickin kutsuessa häntä Rockyksi. Roxy koodataan myös alaluokkaiseksi, maalta lähtöisin olevaksi nahkatakkiestetiikkaan viehtyneeksi juntiksi rikkaan ja sofistikoituneen Catherinen rinnalla. Näin elokuva myös sanoo jotain kovin konservatiivista yhteiskuntaluokista ja niiden rajoista: Roxylla ei ole alemman taustansa vuoksi samaa arvoa kuin Catherinella, joten hän väistämättä häviää taistelun Catherinesta.

 

Ylösnousemus

Vaikka elokuvan maailmankuva ja juoni ovat sinänsä patriarkaalisia ja heteronormatiivisia, niin elokuvaa katsellessa jää silti runsaasti tilaa myös vikuroiville luennoille. Mikä vaarallisessa, yltiönaisellisessa, angoraneuleisiin ja silkkivaatteisiin pukeutuvassa mutta rääväsuisessa Catherinessa kiehtoo Nickiä niin paljon, että hän on valmis vaarantamaan tutkinnan ja uransa poliisina, siis toimimaan ”järjen” vastaisesti? Elokuva siis kuvaa myös perinteisen maskuliinisuuden kriisiä. Nickille ei enää riitä, että hän on perinteinen, vahva perusmies. Nickinsä on kohdattava omat halunsa ja intohimonsa Catherinen edessä.

Toisaalta Catherine ei tarjoa Nickille erityistä helpotusta, pikemminkin päin vastoin. Catherine ei rakasta Nickiä, ja Nickiä enemmän häntä viehättää vanhan murhaajan, Hazel Dobkinsin (Dorothy Malone vahvassa sivuosassa) seura. Vaikka Nick on voittanut Roxyn taistelussa Catherinesta, niin Catherine tekee selkeän valinnan osoittamalla, että vanhan naisen seura viehättää häntä enemmän kuin kovaksi keitetyn poliisimiehen.

Seksi ei myöskään sido Catherinea Nickiin millään tavalla. Vaikka elokuva päättyykin Catherinen ja Nickin väliseen seksikohtaukseen, niin sängyn alla vilahtava jääpiikki antaa ymmärtää, että tarina ei suinkaan ole ohi. Catherine ei ole siinä paikassa missä hänen kuuluisi olla, lukittuna miehen patriarkaaliseen nukketaloon. Jääpiikki on valmiina Nickiä varten. Ehkäpä elokuvan loppu lupaa katsojalle biseksuaalisen femmen ylösnousemuksen elokuvan patriarkaalisista puitteista?

Kuvat: Kutonen

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi