Joulukalenteri:
15. herkistyminen

"Löydämme penistaidetta pullistelevan The Hemingway -pubin. Saamme pääkatu Mare Streetillä osuman meitä kohti heitetystä mangosta tai papaijasta."

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Maanantai 15.12.
Hackney

Olen virittänyt ison osan arjestani eräänlaisen organisoidun sattuman varaan. Olen nimittäin huono tekemään valintoja. Lisäksi olen sitä mieltä, että ihmisillä on kammottava taipumus yliarvostaa omaa makuaan, käsitystään siitä, mikä on hyvää ja huonoa.

Kun menen kaupan oluthyllylle, mehuhyllylle, soijajogurttihyllylle, hedelmätiskille tai karkkiosastolle, en osaa enkä edes halua valita. Kun olen uuden myymälän kaljaosastolla ensi kertaa, aloitan ylähyllyn vasemmasta reunasta. Otan ensimmäisen tuotteen sieltä. Seuraavalla kerralla otan seuraavan, ja niin edelleen. Ravintoloissa syödessä ja juodessa käyn ruoka- ja juomalistaa läpi ylhäältä alas, järjestyksessä. Näin en voi typerine rajoittuneisuuksineni kontrolloida ja rajoittaa makuelämyksiäni, eikä mihinkään valintaprosesseihin mene lainkaan aikaa.

Sattuman varaan on hauska laskea myös matkaillessa. Me käymme usein Lontoossa (tämän päätöksen tekee avovaimoni Julle, minä en pystyisi päättämään). Lontoossa on paljon nähtävää. Yksi tsekkaa välttämättömimmät nähtävyydet, toinen etsii ruokapaikkoja, kolmas pubeja. Me olemme nämä toinen ja kolmas.

Silti myös reissussa on hyvä tehdä jotakin odottamatonta.

Innostuimme muutama vuosi sitten psykomaantieteestä. Tai no, oikeastaan ”innostuimme” situationismiin kytkeytyvästä valmiin kaupunkitilan vaihtoehtoiseen hahmottamiseen kannustavasta psykomaantieteilystä vain yhden harjoitusmetodin verran. Se riitti. Meidän versiomme psykomaantieteestä on uusien elämysten etsimistä totaalisen sattuman avulla.

Siispä palaan vuoteen 2011.

—————–

Ostamme mahdollisimman tarkan ja laajan Lontoon kartan. Ostamme myös tuopin olutta. Juomme sen. Levitämme kartan pöydälle. Minä liikuttelen karttaa mahdollisimman sattumanvaraisin liikkein. Avovaimoni Julle sulkee silmänsä ja länttää tuopin kartalle. Piirrämme tuopin ympärille ympyrän. Olemme ennalta päättäneet kävellä huomenna tuon ympyrän osoittaman reitin – osui se minne vain.

Tunnelma seuraavana aamuna (no siis meille aamu on noin klo 14) Hackneyn Bestway-tavaratalon parkkipaikalla on epätodellinen ja epäuskoinen. Emme ole tienneet Itä-Lontoossa sijaitsevasta kaupunginosasta mitään. Bestway näyttää helvetin luotaantyöntävältä. Tekee mieli mennä pois.

Seuraavat 3–4 tuntia ovat kuitenkin täyttä magiaa. Ei liene liioiteltua sanoa, että sattumasta tulee lopullisesti uskontoni tuona iltapäivänä heinäkuussa 2011.

Hackney_empire_1

Hackneysta muodostuu meille jonkinlainen satumaa. Törmäämme ihastuttaviin vegaanikahviloihin, puistoihin, hurmaavan harmaisiin englantilaisiin elementtitaloihin. Löydämme penistaidetta pullistelevan The Hemingway -pubin. Saamme pääkatu Mare Streetillä osuman meitä kohti heitetystä mangosta tai papaijasta.

Rautatiesillan alla on kahvila, josta koitamme ostaa pullaa. Se on kuitenkin lukossa. Kalteri-ikkiunoiden välistä juttelemme ilmeisesti kiinalaisten siivoojien kanssa, jotka kertovat omistajan olevan jossain poissa. Vaikuttaa siltä, että siivoojat on lukittu sisään, mutta he myyvät meille kaltereidensa välistä pullat. Tajuamme vuosia myöhemmin, että ”vangit” olivat luultavasti hyvin hämillään, koska yritimme tunkeutua leipomokahvilan keittiön ovesta sisään. Oikea kahvilan ovi on hieman edempänä.

Ympyrä alkaa kääntyä lopuilleen London Fields -puistossa. Pysähdymme puiston laidan pubin terassille. Sen pöydälle on jätetty paikallislehti Hackney Citizen. Lehdessä on haastattelu Hackneyssa yli neljäkymmentä vuotta asuneesta kirjailijasta Iain Sinclairista. Jutussa kerrotaan, että juuri tämä hackneylaismies on yksi psykomaantieteen, uuden obskuurin harrastuksemme oppi-isistä.

Kierros jatkuu vielä hipahtavalle ja suloiselle Broadway Market -kadulle. Karttaan piirtämämme viiva lävistää kirjakaupan, jonka ikkunassa myydään nimikirjoituksella varustettua Iain Sinclairin uutta kirjaa Ghost Milk. Calling Time For The Grand Project (2011). Ostamme sen ja samoin Sinclairin aiemman teoksen Hackney – That Rose-Red Empire (2009).

Hackney_UK_locator_map

Rakastumme Hackneyyn niin, että palaamme sinne joka reissullamme, mikä tietenkin sinänsä sotii aiemmin mainittua sattumanvaraisuuden ideaa vastaan.

Hackney-kirjasta selviää, että vaikka satumainen kaupunginosamme on ihana, se on monella tavalla jo menetetty. Sinclair suree, kuinka Hackneyn itäiset osat Hackney Wick ja Stratford ovat jo suureksi osaksi Lontoon olympialaisiin liittyvän monumentaalirakentamisen raiskaamia. Samaan aikaan Hackneyn ovat vanhan Sinclair-paran kauhuksi löytäneet myös hipsterit. Gentrifikaatio ja fiksipyörät ovat vieneet ennen ilmeisen ruhjuisen kaupunginosan charmin. Asuntojen hinnat ovat nousseet, koska olympialaisten vuoksi rakenettiin paljon uutta, fiiniä ja kallista.

Hipeillä ei ole enää varaa Hackneyssa asumiseen.

No, meidän suosikkipaikkoihimme Hackneyssa kuuluvat pienpanimo London Fields ja sen viereinen pyöräilybaari Look Mom No Hands.

Käymme melkein aina anarkistisessa vegaaniravintola Black Catissa hampurilaisella. Suosimme todella söpön Broadway Marketin vegaanikahvilaa. David Cronenberg kuvasi vuoden 2007 Eastern Promises -elokuvansa venäjämafiajaksoja tällä kadulla – kuulemma katu oli vielä silloin lähes yhtä karu kuin leffassakin.

Iain_Sinclair_cheltenham

Kadehdin Sinclairin kirjoja lukiessaan hänen paikallistietämyksensä, kaupunginosaan kohdistetun rakkauden ja myytillisen historian tuntemuksen syvyyttä. Sinclair haastattelee Hackneyssä jo 70-luvulla asunutta ja Lesneyn Matchbox -pikkuautotehtaassa työskennellyttä Bader–Meinhof-terroristia Astrid Prollia (olen saattanut leikkiä lapsena mummulassa hänen rakentamillaan autoilla!). Sinclair käy pitkillä kävelyillä Will Selfin kanssa ja näkee, kuinka Stewart Home hakataan taidenäyttelyn avajaisten ulkopuolella (vieraat luulevat tätä performanssiesitykseksi). Sinclair laskeutuu mielisairaan ”Hackney mole manin” kanssa tämän talonsa alle salassa vuosikymmenten aikana kaivamaan absurdin laajaan tunneliverkostoon, ja sukeltaa paikallishistoriaan etsimällä kaupunginosan halki muinoin virranneen virran Hackney Brook uomaa.

Hän kulkee Hackneyssa asuneiden Tony Blairin, William Blaken ja Edmond Halleyn sekä siellä liikuskelleiden Godardin ja Wellesin jäljillä ja muistelee epämääräistä punkjuopporyhmää Hackney Hell Crewta.

Kaupunginosan muutos huonompaan on Sinclairista alkanut jo aiemmin, vuonna 2003 Victoria Parkissa raa´asti puukotetun taideopiskelija Margaret Mullerin surmasta. Idylli on poissa jo ennen kuin kaivinkoneet, nostokurjet ja Sebastian Coe saapuvat. Parhaat pubit on Vyner Streetin The Victorya lukuunottamatta suljettu.

Tietenkin Sinclair on jäärä.

Mutta tietenkin hän on oikeassa ja me väärässä. Hänen kotinsahan se Hackney on. Sattuu ajatella, että legendaaariseen boheemialueeseen ei ole enää boheemeilla varaa.

 

Jälkikirjoitus:

Eräällä myöhemmällä Lontoon-reissulla löydän Waterloon aseman takana, Lower Marsh -nimisellä kadulla maassa lojuvan varhaisen Iain Sinclair -teoksen Slow Chocolate Autopsy (1997) – kirjan, jota nimenomaan pidetään otteelttaan psykomaantieteellisena. Sekava ja hämärä teos tutkiskelee kaiketi ympäristön ja ihmisen vuorovaikutusta.

Sitä seuraavalla reissulla jo perinteinen ympyrän piirtäminen johtaa meidät syrjäiseen New Elthamiin – aika epäkiinnostava paikka, vaikka sekä David Bowie että Kate Bush ovatkin siellä päin asuneet. Tämä kierros huipentuu siihen, että eksymme Lontoossa metsään.

Seuraavana yönä luen loppuun Sinclairin Slow Chocolate Autopsyn. Sen viimeisessä luvussa rämmitään metsässä New Elthamissa.

Rakastan sattumaa.

Edellinen luukku: su 14.12. 
Seuraava luukku: ti 16.12.

KUVAT:
Hackneyn sijainti Lontoossa.
Teatteri / Music hall -rakennus Hackney Empire. Kuva: Fin Fahey / Public domain
Iain Sinclair. Kuva: Andy Miah / CC

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi