Joulukalenteri:
19. herkistyminen

"Syyskuun 4. päivänä minä pysähdyin kuullessani, että stand up -komedian suurin jumalatar oli poistunut joukostamme."

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Perjantai 19.12.
Joan Rivers

Sonaatti Joanille

Voi Joan. Voi Joan, kun menit pois. Et enää koskaan pääse tyttärenpoikasi kanssa Roomaan, tai kertomaan siitä Facebookissa kuvissasi. Koskaan eivät enää loista täydelliset kasvosi, jotka pilkan kohteena olemisesta huolimatta olivat ainutlaatuinen kirurgin luomus. Voi missä sinä olet, Joan?

Kun sain muutama kohtalokas viikko sitten näytölleni näkymän Sylvin joulukalenterista, en aluksi tiennyt, mitä haluaisin sanoa. Menin parvekkeelle, poltin tupakan, ja sitten tunsin, kuinka sielussani tapahtui oikosulku. Putosin polvilleni, enkä välittänyt siitä, että viereiseltä parvekkeelta katsova bodattu naapurini tuijotti. Tiesin, että minulla oli tarina kerrottavana. Mielessäni on monia tarinoita, mutta tällä kirjoitushetkellä, yöllä 18. tammikuuta, tämä on ainoa tarina, jonka nyt haluan sinulle kertoa, parahin, onneton lukijani.

Fundamentalistikristityt kysyvät toisinaan, missä vietät ikuisuutesi. Kysymyksessä on jotain rumaa, aivan kuin oletettaisiin, että ikuisuus ei olisi tässä ja nyt. Sekä tietysti rehellistä, anteeksipyytämätöntä tyhmyyttä. Taivas ja helvetti ovat maan päällä, vaikkei sitä saattaisikaan uskoa. Ilo on kovin kaukaista fundamentalistikristityille, paitsi silloin kun itkuisesti soitettu kitara tuottaa sitä nuotin vierestä laulettuna. Mutta tänä vuonna edesmennyt Joan Rivers ei piitannut ilon kiellosta. Päinvastoin. Soopeliturkissaan, kosmeettisella kirurgillaan, hyvää ystäväänsä Alec Baldwinia puolustaessaan, Joan oli niin paljon enemmän kuin jenkkien fundamentalistikristityt, puhumattakaan suomalaisista, kuivista, tylsistä, freudilaisittain neuroottisista tapaluterilaisista, jotka käyvät rippikoulun rahan takia.

Syyskuun 4. päivänä minä pysähdyin kuullessani, että stand up -komedian suurin jumalatar oli poistunut joukostamme. En edes muista kunnolla, mitä ajattelin. Sammutin valot hetkeksi ja odotin mitä tekisin. Istuin pimeässä, ja poltin Camelia keittiön pöydän ääressä, koska en halunnut antaa savun sykkiä kenellekään muulle kuin minulle ja Joanin käheälle äänelle. Mieleeni nousi Karin Fossumin romaani Eevan katse, jossa Eva, onneton, työlleen omistautunut taiteilija kohtaa miesten maailman julmat lait ja elämänsä naisen ruumiissa, maailman viimeisessä siirtomaassa.

Minä en rukoile, enkä usko jumalaan. En usko, että minua olisi lyöty koulun pihalla naamaan karahkalla, mikäli jumala todella olisi olemassa. Tai mikäli minua ei olisi revitty sängystäni pyytämään anteeksi äidiltäni, saattaisin nauttia näistä jokakesäisistä rippijuhlista, joissa hyvät, keskiluokkaiset ihmiset istuvat runkkuringissä puhumassa korjaussarjoista ja älypuhelimista. Uskon ja toivon, että Joan – sinä, jota ei enää ole – olisi ollut kanssani samaa mieltä. Olisit nauranut noissa juhlissa niin paljon Medusan nauruasi, että juhlien kissa oli noussut pöydälle ilman nostamista ja nauranut kanssasi.

Uskovaiset puhuvat itseriittoisessa, ylitsevuotavassa moraalisessa maljassaan tyhmästä Eevasta. Olinko minä tyhmä Eeva, kun kuuntelin tuntikausia Joanin käheää ääntä ja ihastelin hänen turkkejaan? En usko, vaan tiedän, etten ollut tyhmä Eeva, vaan Fossumin itsepäisesti parempaa elämää haluava Eva, taiteilija ja prostituoitu, harhailemassa synkän Norjan onnettomia katuja, joissa hän ei näe kuin pelkkää pahaa.

Olen todella kosketusherkkä, suorastaan pelkään kosketusta. Uskon, että Joankin pelkäsi kosketusta, ja siksi ympäröi itsensä turkiksella. Monta kertaa kun pikkutunneilla olen istunut hipsterihtävässä, puolituntemattomassa baariseurassa aiheen valuessa Joaniin, sinuun, sain kuulla että Joan on mauton. ”Kattokaa sen naamaakin, hyi helevetti.” Minuun sattui, tunsin karahkan jälleen kasvoillani.

Ehkä valkoiset hipsterit pilveltä haisevana (sillä se väki, joka todella kantaa häpeänsä päihteiden käytöstä ja sen piilottaa, vaeltavat aamuisin huput päässä psykiatrian polille hakemaan pami- ja neuroleptireseptinsä, ja aina ovesta astuessaan ulos ovat merkittyjä, katsovat taakseen, vaikka selviytymisvietti huutaakin falsetissa älä katso taaksesi). Ehkäpä valkoiset, keskiluokkaisten perheiden lapset, jotka tykkäävät äänestää Vihreitä, eivät koskaan tule pääsemään sen ilon salaisuuden hallitsemisen äärelle, jonka köyhistä oloista lähtöisin oleva juutalaisnainen sai lopulta haltuunsa, selätettyään miesten maailman nurjat lait.

Ehkäpä sillä, että hipsterit ovat kolonisoineet Kallion ja ulosmitanneet alkuperäiset työväenluokkaiset asukkaat, on jotain petollisen yhteistä sen kanssa, että luterilaiset murhaajat vyöryivät Saamenmaalle Lestadiuksen voimilla, ryöstäen, raiskaten ja tuhoten kulttuuriperinnön. Juutalaisia ei päästetty prom-tanssiaisiin Yhdysvalloissa. Nuoret tytöt ja pojat kääntyivät häpeissään pois ovilta, kuunnellen kun valkoiset anglosaksit juhlivat, dokasivat ja panivat.

Voi Joan, hipsterit pitävät Catherine Deneuvesta. Minäkin pidän. Ja totta kai, Catherine oli vierailevana tähtenä Muodon vuoksi -sarjan neloskaudella, samassa sarjassa kuin sinäkin, rakas, kallis, ikuisesti rakastettu Joan. Lempiaiheesi, kosmeettisen kirurgian parissa. Voi miltä se veitsi onkaan ihollasi tuntunut, samalla tavallako kuin sen onnettoman, joka veitseensä tarttuu ottaakseen Atlaksen taakan harteiltaan ja painaa soturinmerkkinsä käsivarteen meidän tunnekapitalistisessa yhteiskunnassamme, joka on yhtä kylmä kuin Qruiser.

Minut pahoinpideltiin ja ryöstettiin hiljattain. Maattuani porttikongissa kaksi tuntia tajuttomana, en tiennyt, kuka minua voisi auttaa tai kelle voisin edes soittaa. Onneksi tunsin yhden, joka pystyi. Se olit sinä, Joan, vaikka tuolloin olitkin jättänyt meidät, siirtynyt kulttuuriperinnöllisesti kauniimpaan juutalaisuuteen ja taivaaseen omaa reittiäsi pitkin, jota yksikään hipsteri, tapaluterilainen Artekin huonekalujensa ääressä, saati yksikään henkilö Keuruun juhannuskonferenssissa (jonka alla Keski-Suomen Alkot tyhjentyvät pienistä, taskukokoisista viinapulloista ja marketit kondomeista) ei kulje. Huomautan, että kristityt ovat aina vihanneet sivistystä, etenkin keskiluokkaiset tapaluterilaiset, jotka täyttävät kirjahyllynsä Haruki Murakamin ja Torggrimm Eggenin kirjoilla.

Ennen kuin jätän sinut Joan sinne, missä mitään ei enää ole, haluan kertoa sinulle jotain. Aina haistaessani Camelin savun, voin kertoa sinulle, että sinä et ollut mauton etkä arvoton. Olet samalla viivalla Catherinen kanssa. Sinä merkitset jotain. Ikuisuus on tässä, ei ole taivasta eikä helvettiä. Ne me teemme aivan itse. Nyt olet kanssani. Ikuisesti.

Kuva: Joan Rivers esiintyy Udderbelly-festivaalilla 2007 / Underbelly Limited

Edellinen luukku: to 18.12.
Seuraava luukku: la 20.12.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi