Joulukalenteri:
22. herkistyminen

"Omat järkytyksen ja surun tunteet vaikuttavat vahvasti siihen, mitä sanoja pystyy ylipäätään käyttämään."

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Maanantai 22.12.
Ystävän kuolema

Sain lapsena joululahjaksi Tove Janssonin viimeisen romaanimuotoisen muumikirjan, Muumilaakson marraskuun. Olin lukutoukka, mutta kirja jäi kesken. Sen maailma tuntui synkältä ja pelottavalta. Vuosien saatossa kovakantinen opus hävisi, enkä tullut koskaan lukeneeksi sitä loppuun.

Kirja ilmestyi elämääni uudestaan tänä syksynä. Lokakuisena alkuiltana olin juuri poistumassa Pasilan kirjastosta, kun kauttimien välityksellä alettiin lukea ääneen Muumilaakson marraskuuta. Kirjastonhoitaja ilmoitti, että käynnissä olevan Tove Jansson ­-viikon kunniaksi hän lukisi kirjasta otteen. Ilmoille kiiri aloituskappale, jossa kuvataan Nuuskamuikkusen matkaanlähtöä.

”Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Lähtö tulee hypyn lailla! Yhtäkkiä kaikki on muuttunut, eikä lähtijä saa hukata minuuttiakaan, hän nyhtää teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estellä häntä taikka tulla mitään utelemaan; reppua selkään nostaessaan hän hyppelee, ja lopulta hän on tiellä, yks kaks rauhallisena kuin ties mikä vaeltava puu, jossa yksikään lehti ei liiku. Teltan paikalla on vain tyhjä suorakulmio vaalennutta ruohoa, ja myöhemmin aamulla ystävät heräävät ja sanovat: Hän on lähtenyt, syksy tulee.”

Edellisenä iltana ystäväni oli kuollut. Kirjastonhoitajan lukema ote puhutteli minua vahvasti. Ihmeellisesti se tuntui sopivan juuri siihen, mitä oli tapahtunut. Myöhemmin muistelen lukeneeni, että Jansson olisi kirjoittanut teoksen äitinsä kuoleman jälkeisissä tunnelmissa. Niin tai näin, minulle lukijana (ja lokakuun alussa kuulijana) kirjan aloitus kuvaa selvästi – vaikkakin allegorian keinoin – poismenon teemaa. Poismenon, kuolemisen teemaa. Teemaa, josta puhuminen tai kirjoittaminen on kovin karikkoista.

Omat järkytyksen ja surun tunteet vaikuttavat vahvasti siihen, mitä sanoja pystyy ylipäätään käyttämään. Huomaa esimerkiksi käyttävänsä tosiasian kovuutta lieventävää kiertoilmaisua ”poismeno”, vaikka voisi yhtä hyvin sanoa ”kuolema”. Eufemismien lisäksi kuolemaa käsitellessä turvautuu helposti kuluneisiin sanontoihin. Sitä on esimerkiksi ”surun murtama”. Olen tänä syksynä ollut paitsi surun isosti murtama, myös eufemismien ja kliseiden suhteen itsekriittinen.

Mutta pohtiessani ilmaisemisen vaikeuksia Muumilaakson marraskuun alkukohtauksen kautta tulen toisiin aatoksiin. Pelkät sanat eivät itsessään määritä sitä, torjuuko tai peräti kieltääkö kauhistuttavan tosiasian. Ei, vaan kauhistuttavan tosiasian äärellä joutuu – ainakin minä olen joutunut ‒ miettimään ja prosessoimaan paljon, käsittelemään tapahtunutta monelta ja taas monelta kantilta, ja samalla tulee muodostaneeksi monenlaisia kielellisiä merkityksiä. Niitä ei kannalta lähteä lajittelemaan oikeiksi tai vääriksi. Eri ilmaukset tuovat teemaan kukin oman näkökulmansa, kertovat kukin omaa tarinaansa. Kuoleman näennäisestä yksiselitteisyydestä huolimatta ei ole vain yhtä tarinaa.

Poismennyt ystäväni ei ollut ihminen. Hän ‒ tai voinhan yhtä hyvin kirjoittaa se, niinhän puhekielessä ihmisestäkin sanotaan ‒ oli koira. Eikä hän/se­-rajanveto ole edes ongelma kaikissa kielissä. Esimerkiksi englanniksi sekä koirista että ihmisistä sanotaan s/he.

Lisää kielellisiä pulmia: Onko ystävyys tässä yhteydessä oikea sana? Eikö ystävyyttä ole vain ihmisten kesken? Yli kymmenen vuotta sitten, koiran ja minun yhteiselon alkuaikoina, kerroin ihmisystävälle puolihumoristisesti harjoittelevani laumaelämää ja lajien välistä ystävyyttä. Tässä ajassa ja paikassa allekirjoitan ilmauksen yhä. Kyllä, lajien välinen ystävyys on mahdollista. Toki se on erilaista kuin ihmisten välinen ystävyys.

Koirat eivät puhu ihmisten kieltä, mutta eivät ole täysin symbolifunktion tuolla puolenkaan. Ne oppivat, kuten varmasti monet muutkin eläinlajit, yhdistämään sanoja asioihin ei vain äänenpainon vaan myös ilmaisun itsensä kautta. Ne esimerkiksi tunnistavat nille tärkeiden ihmisten ja muiden eläinyksilöiden erisnimiä.

Vuosia sitten kävimme Töölönlahden eteläpoukamassa sijainneessa Happihuoneessa. Siellä taidenäyttelyä pitänyt tyyppi alkoi ihmetellä, katsooko koira taidetta. Tosiaan, pitkin seiniä koira näytti katselevan. Mutta ei toki seinille ripustettuja taideteoksia vaan näyttelytilaan lennähtänyttä pikkulintua.

Eläminen koiran kanssa merkitsee konkreettista läsnäoloa, aistin iloja, yhdessä kulkemista.

Kiitos ystävälle.

Kuva: Minna Uimonen

Edellinen luukku: su 21.12.
Seuraava luukku: ti 23.12.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi