Joulukalenteri:
24. herkistyminen

"Pukki saattoi kirota ja möykätä, nimitelläkin. Enemmän tai vähemmän koko ajan hän myös nauroi omille vitseilleen. "

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Keskiviikko 24.12.
Häpeä

Niin kauan kuin muistan, isäni on ollut perheelleni ja lähisuvulleni joulupukkina. 1970- ja 80-luvulla hän veti pukki-showtaan minulle ja veljilleni. Sitten oli kai jonkinlainen välivaihe, jolloin pukki tuli tavan vuoksi, kunnes viime vuosina lähisuvussa on jälleen ollut lapsia.

Isäni kuoli viime kesänä, joten tänä jouluna meille tulee ilmeisesti ihan kunnollinen joulupukki. Isää ei nimittäin voinut sellaiseksi sanoa. Hänelle pukkina kekkaloiminen oli erikoinen performanssi, jota me muut katsoimme huvittuneisuuden, tuskan ja myötähäpeän vallassa.

Pukki ei jakanut lahjoja ennen kuin oli alistanut väen piinallisen pitkään tietokilpailuun, jossa kyseli kompakysymyksiä, arvoituksia, Raamatunkohtia ja vuoden varrella sanomalehdestä bongaamiaan trivioita. Pukki saattoi kirota ja möykätä, nimitelläkin. Enemmän tai vähemmän koko ajan hän myös nauroi omille vitseilleen. Kauheaa katsottavaa, mutta jostain syystä tavasta haluttiin aina pitää kiinni. Kai siihen oltiin jotenkin kasvettu. Ja olihan tuo ihan rakastettavaa. Suvun lapset ovat uskoneet joulupukkiin ihan siinä missä muutkin.

Tässä ei ole kyse mistään humalaisesta sekoilusta. Isä vain rakasti esiintymistä ja omaa huumoriaan.

Olen miettinyt itseni ja isäni erovaisuuksia. Minä en koskaan kykenisi kekkaloimaan läheisteni edessä yhtä kyseenalaisesti. Kuolisin häpeään. Yhtään valvesekuntia ei menisi niin, etten muistaisi tyhmiä juttujani. Isä taas ei olisi koskaan hävennyt mitään tällaista. Hän oli esiintyjä ammatiltaan ja luonteeltaan – mutta eikö siihenkin kuulu melkein aina jonkinlainen itse-epäily?

En kyllä muista isän muutenkaan epäilleen itseään. Oli sitten kyse teologisista kiistoista, Raamatun tulkinnasta, kunnallispolitiikasta tai maailmanpolitiikasta, tai siitä, mitä on olla mies, hän oli aina varma asiastaan.

Mietin, onko minusta kasvanut epävarma itseni ikuinen epäilijä jotenkin reaktiona tähän? Vai onko kyse nyt jostakin sukupolvijutusta? Sodanjälkeisen orpojen sukupolven kai piti kasvaa Vahvoiksi Miehiksi.

Itse en ole nuoruusvuosieni jälkeen ollut varma oikein mistään. Mielipiteeni kutistuvat ja haalistuvat, kun olen seurassa, jossa jollain on vahvoja näkemyksiä elokuvista, musiikista, Obamasta tai miehen kriisistä. Epäilen osaamistani töissä, kirjoittaessa, ruokaa laittaessa, ajatellessa, puhuessa, pussatessa.

Olen epävarmuudestani ja jatkuvasta häpeämisestä kyllä jollain tavalla ylpeäkin. En ole varma, onko ihmisen syytäkään olla varma juuri mistään. Eivätkö sellaiset suuriegoiset ja seurueensa alleen jyräävät tyypit ole kaikkein rasittavimpia? Ei hirmutekoihinkaan kykene, jos koko ajan miettii, onko tämä nyt kuitenkaan ihan ok.

Toisaalta isä opetti jo lapsena, että ihmisillä on monenlaisia rooleja ja naamioita. Paitsi hänellä itsellään, oli implisiittinen opetus. Viimeistään hänen kuolemansa sai tajuamaan, että isäkin häpesi kuitenkin jotakin, vaikkei sitä oikein koskaan näyttänytkään, sitä tai kovin monia muitakaan tunteita. Ei tullut silleen puheeksi.

Kuva: Canadian Illustrated News (1875) / Public domain

Edellinen luukku: ti 23.12.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi