Posthumanismi

"Sen lisäksi, että ekologisia ongelmia yritetään ratkaista uusilla teknologisilla innovaatioilla, olisi ihmisillä viimeistään nyt mahdollisuus myös harjoitella kohtelemaan ei-inhimillistä elämää kanssaobjekteina ja -subjekteina."

Posthumanismi
Toim. Karoliina Lummaa & Lea Rojola
Eetos 2014
337 s.

 ★★★★★ 

Mitä maailmalle kuuluu?

Kirjallisuudentutkijat Karoliina Lummaa ja Lea Rojola ovat toimittaneet kirjan Posthumanismi. Siinä kaksitoista taiteen- ja kulttuurintutkijaa tarkastelee erilaisin aineistoin ja näkökulmin polttavan ajankohtaisen mutta suomenkielisessä kirjallisessa keskustelussa vielä vähän käsitellyn posthumanismin kysymyksiä.

Termi posthumanismi on monitahoinen. Sillä voidaan tarkoittaa 1940-luvulta lähtien kehitettyä kybernetiikkaa, jossa on jäsennetty ihmisen ja teknologian välistä suhdetta. Kyberneettisessä ajattelussa postinhimillinen toimija ei ole selkeästi ihminen eikä myöskään kone. Tässä merkityksessä ymmärretty posthumanismi on avannut joillekin kehittäjilleen huimia ja optimistisia tulevaisuudenvisioita tekniikan avulla alati paranevasta ihmiselämästä. Teknologiauskoisesta posthumanismista käytetään myös termiä transhumanismi.

Aivan toisenlainen posthumanistinen näkökulma syntyy kuitenkin, kun puretaan inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän välisiä kategorisia erotteluja tavoitteena lajismin kritiikki. Lajismi eli spesismi on perinteisestä kristinuskostakin tuttu ilmiö, jossa ihminen asetetaan muun luonnon yläpuolelle ja siitä erilliseksi “luomakunnan kruunuksi”. Molempiin posthumanismin versioihin liittyy pyrkimys miettiä uudelleen luonnon ja kulttuurin sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen käsitteitä, ja purkaa niiden välistä jyrkkää erontekoa. Se, minkälaisista eettisistä ja teknisistä lähtökohdista purkaminen tapahtuu, on kuitenkin huomattavan erilaista.


Eläin: kuka olet?

Lea Rojola lukee Marja-Liisa Vartion romaania Hänen olivat linnut (1967) aivan uudella tavalla. Artikkelissaan “Hänen olivat täytetyt linnut” Rojola ottaa lähtökohdaksi ilmiselvän vaikkakin kirjallisuudentutkimuksessa aiemmin sivuutetun tosiasian. Vartion romaanissa keskeisessä roolissa olevat linnut eivät ole eläviä lintuja, vaan toisen päähenkilön edesmenneen miehen keräämään taksidermiseen kokoelmaan kuuluvia ammuttuja ja sitten täytettyjä lintuja. Rojola nimittää niitä luontokulttuurisiksi olioiksi, hybrideiksi, joiden kautta myös inhimillinen, sellaisena kuin se on totuttu ymmärtämään, joutuu uuteen valoon.

Rojolan rikas luenta tarjoaa uuden yksityiskohtaisen näkökulman Vartion postuumina julkaistuun ja hänen pääteoksenaan pidettyyn romaaniin. Samalla se kyseenalaistaa ansiokkaasti valtavirtaista tapaa käsitellä eläimiä kirjallisuudessa pelkkinä tekstuaalisina symboleina ja motiiveina.

“Täytetyt linnut, jotka on tapettu ihmisen tietämisen halun tähden ja jotka näin ollen ovat olleet pelkkää tiedon raaka-ainetta, ovat kytköksissä siihen säälimättömyyteen, jolla me kohtelemme toisia ihmisiä. Vartion romaani kehottaa meitä kysymään myös kysymyksen ihmisestä: keitä olemme me, jotka kykenemme tällaiseen kärsimykseen ja kuoleman tuottamiseen eläimille, joita itsekin viime kädessä olemme.” (s. 152.)

Jouni Teittinen kirjoittaa valistushumanismin ihmisihanteesta, jonka mukaan ihmisen on noustava oman eläimellisen luontonsa yläpuolelle, jotta hän voisi olla aktiivinen ja rationaalinen toimija. Tällainen eronteko on tyyppiesimerkki ihmisen asettamisesta muun eläinkunnan yläpuolelle, eikä se tietenkään tee minkäänlaista oikeutta sille, mitä kaikkea eläimellisyys – tai eläimyys – voisi tarkoittaa. Jacques Derridaa seuraten Teittinen asettelee kysymystä ihmisen ja muiden eläinten suhteesta toisin. Hän tarkastelee ei-inhimillisten eläinyksilöiden korvaamatonta ainutkertaisuutta, kaikkien yksilöiden kärsimyksellisyyttä kategorisia erontekoja rikkovana piirteenä sekä kysymystä ihmiseläimen vastuusta.

Asko Nivala menee tavallaan pidemmälle. Hän lukee romantiikan ajattelijaa Friedrich Schlegeliä ja huomauttaa, kuinka kemiallisen kategoria rikkoi jo Schlegelillä binäärisen vastakkainasettelun mekaaniseen elottomaan luontoon ja orgaaniseen elolliseen luontoon. Jukka Sarjala korostaakin posthumanistisen ajattelun historiallista syvyyttä valtavirtaisen, ihmisen erilliseksi ja etusijalle asettavan ja luontoa silkkana objektiraaka-aineena hyödyntävän valistushumanismin perinnön rinnalla.


Mitä antroposeenin jälkeen?

Karoliina Lummaa käsittelee omassa artikkelissaan antroposeeniä ja objektien ekologiaa. Antroposeeniksi nimitetään teollistumisesta alkanutta aikakautta, jonka kuluessa ihmiset ovat lähtemättömästi muokanneet maapallon ekosysteemejä ja geologista muotoa.

Lummaa tarkastelee kahta erityistä tapausta: Tyynenmeren jätepyörrettä ja melusaastetta. Samalla hän esittelee uusia ajattelutapoja, kuten objektisuuntautunutta ontologiaa, joissa ihminenkin on vain yksi objekti, kohde, muiden joukossa. Antroposeenin maailma on ihmisen muuttama, mutta ei ihmisen vallassa, kirjoittaa Lummaa. Aiheutetut ongelmalliset muutokset vaikuttavat luonnollisesti myös ihmisten elämään. Sen lisäksi, että ekologisia ongelmia yritetään ratkaista uusilla teknologisilla innovaatioilla, olisi ihmisillä viimeistään nyt mahdollisuus tehdä myös enemmän eli harjoitella kohtelemaan ei-inhimillistä elämää kanssaobjekteina ja -subjekteina.

Öljyn hinnan halpuus juuri nyt ei luo toiveikkaita näkymiä niille, joiden mielestä öljypohjaisesta elämäntavasta pitäisi irroittautua. Kysymykset öljyvaroista eri tuotantomuotoineen ja tuotteiden hinnan määrätymisestä jäävät Posthumanismi-kirjan ulkopuolelle.

Antti Salminen kuitenkin kirjoittaa fossiilisesta subjektista teoreettisemmalla tasolla. Nykyihminen on rakentunut öljystä, jonka luoma fosiillinen moderniteetti on ainutkertainen. Ehtymättömältä vaikuttava, auringon vuosimiljoonien kuluessa “lahjoittama” energiansyöttö sai aikaan illuusion jatkuvasta kasvusta. Fossiilinen energia on modernin elämänmuodon sokea piste, jota koskeva teknologinen toiminta on edelleen luonnon suhteen viileän kolonialistista ja kasvuhakuista, Salminen kirjoittaa. Lisäyksenä voi kommentoida, että vaikka fossiilienergian tuotanto ei ole lyhyellä aikavälillä aivan kehittynytkään niin sanotun öljyhuipputeorian mukaan, vahvistavat lukuisat ympäristöongelmat – alkaen kiihtyvästä ilmaston lämpenemisestä – Salmisen ajatuksia. Salminen korostaa, että modernin maailman energiaperusta on sekä ei-inhimillinen että irrationaalinen.

Kirja-arviossa voi käsitellä vain osaa Posthumanismi-teoksen temaattisesta rikkaudesta. Kirjan kaikki artikkelit vangitsevat niihin heittäytyvän lukijan ja kutsuvat pohtimaan lisää. Paljon on tapahtunut, mutta tämä keskustelu on vasta alussa!

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi