Sylvin joulukalenteri:
11. herkistyminen

"Kesäisin pihalle vedettiin jatkojohdolla matkatelkkari, jotta yleisurheilukisoja tai vaikkapa tennistä saattoi katsoa pihapuuhastelun lomassa."

Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.

Torstai 11.12.
Penkkiurheilu ja liikuttuminen

Penkkiurheilu on aina ollut erottamaton osa perheemme tv-traditioita ja jopa lomasuunnittelua. Muistan, kuinka toimittaja-äitini pyrki sijoittamaan lomajaksonsa niin, että ne osuivat yksiin esimerkiksi kesäolympialaisten tai hiihdon MM-kisojen kanssa. Näin työ ei häiritsisi urheilun katsomista.

Koska vanhempani nauttivat myös maalla sijaitsevan omakotitalomme pihan laittamisesta, kesäisin pihalle vedettiin jatkojohdolla matkatelkkari, jotta yleisurheilukisoja tai vaikkapa tennistä saattoi katsoa pihapuuhastelun lomassa.

Minulla ja isosiskollani oli tapana naureskella isällemme, joka jännitti suomalaisten mäkikotkien – etunenässä Matti Nykäsen ja Toni Niemisen – kisaotteita niin kovasti, että pakeni television äärestä keittiön puolelle, koska ei uskaltanut katsoa itse hyppysuoritusta. Me sitten raportoimme olohuoneen puolelta hypyn edistymisestä. Ja kieltämättä joskus piruuttaan huijasimme, että pyllähdys tuli.

Lähtiessäni opiskelemaan toiselle paikkakunnalle jäi penkkiurheilu lähes kokonaan. Kävin kyllä seuraamassa serkkuni junnupelejä paikallisessa jäähallissa, ja kannustin tietysti kurkku suorana vanhemman serkun ylpeydellä. Sittemmin serkku on siirtynyt pelaamaan NHL-jäille ja voittanut lukuisia arvokisamitaleja, ja minä olen liikuttunut kerta toisensa jälkeen kotikatsomossa. Minulle hän on yhä se nuorempi serkkupoika, joka jo lapsena inhosi häviämistä niin paljon, että itki jopa lautapelitappiota.

Penkkiurheilu palasi rytinällä elämääni vähän yli parikymppisenä, kun tapasin silloisen puolisoni. Sain kymmenen yhteisen vuoden aikana perusteellisen perehdytyksen – usein vastoin tahtoani – muun muassa formuloihin, vapaaotteluun, jalkapalloon ja snookeriin. Näistä vuosista on muistissani käsittämätön määrä sälätietoa ja eri lajien urheilijoiden nimiä.

Miehen kanssa tuli katsottua yhdessä myös yleisurheilukisoja ja jännitettyä suomalaisurheilijoiden puolesta. Yhteisenä katsomis- ja liikuttumiskokemuksena muistan parhaiten vuoden 2006 EM-kisat, joissa Jukka Keskisalo voitti yllättäen 3000 metrin esteiden EM-kultaa. Kyseessä oli, Wikipedian mukaan, ensimmäinen suomalainen arvokisavoitto estejuoksussa 70 vuoteen, joten hurmioituminen oli varsin aiheellista.

Keskisalon noustessa viimeisellä kierroksella aivan joukon hänniltä huikealla kirillä voittoon, emme olleet uskoa silmiämme. Hihkuimme ja karjuimme selostaja Antero Mertarannan kanssa kilpaa hämmentävän ja vähän hävettävänkin tunnekuohun vallassa. Itketti ja nauratti yhtä aikaa.

Hyvin on jäänyt mieleen myös taitoluistelija Laura Lepistön EM-kultamitali vuodelta 2009 ja MM-pronssi vuodelta 2010. Tuolloin minulla oli jo oma tytär, joka ihmetteli suuresti äitin ääneen vollottamista. On vaikea selittää pienelle lapselle, että äiti itkee ilosta, kun itku yleensä liitetään pahaan mieleen.

Iän tuoman kokemuksen ja myös vanhemmuuden myötä kaikenlainen liikuttuminen on vain lisääntynyt, koska sitä ymmärtää paremmin, että haaveet ovat hauraita. Urheilijan haaveet menestymisestä eivät ole vain hänen omia haaveitaan, vaan ne ovat myös hänen edustamansa maan – ja näin ollen myös tuon maan penkkiurheilijakansan – yhteisiä haaveita.

Suomalaisurheilijat, nuo piskuisen ja katajaisen kansan sisupussit, on aina haluttu nähdä tietynlaisina altavastaajina, mitä he toki monessa lajissa ovatkin. Siksikin yhteisöllisyyden ja liikuttumisen tunne on niin vahva, kun suomalainen voittaa tai menestyy. Että seuraavaa yllättävää voittoa tai haaveen toteutumista odotellessa, yhteisen leirinuotion eli television äärellä tavataan – ja liikututaan!

Edellinen luukku: ke 10.12.
Seuraava luukku: pe 12.12.

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi