DocPoint 2015:
Läheltä ja kaukaa

"Dokumenttielokuvan festivaali tarjoilee kuuden päivän ajan erilaisia näkökulmia maailmaan."

Helsinkiläinen dokumenttielokuvan festivaali DocPoint tarjoilee tiistaista 27. tammikuuta alkaen kuuden päivän ajan erilaisia näkökulmia maailmaan. Sylvin tiimi löysi aiheiden joukosta muun muassa riehakasta poppia kotimaasta ja yhteiskunnallista syrjintää naapurista.  

 

PMMP – Tässä elämä on

(Suomi 2014)
O: Arto Tuohimaa

 ★★★★★ 

Dokumentti alkaa energisellä Matoja-biisin tykityksellä PMMP:n viimeiseltä keikalta Helsingin Jäähallista 27. lokakuuta 2013. Sen jälkeen kuljetaan lavan taakse jäähyväisten haikeisiin tunnelmiin.

Arto Tuohimaan ohjaama dokumenttielokuva PMMP – Tässä elämä on on kaikkea sitä mitä PMMP oli – villi, energinen, raju, rujo, kaunis, riehakas ja haikea. Tämän enemmän bändin näköistä dokumenttia tuskin olisi voinut tehdä.

PMMP:n matkassa kuljetaan keikkabussiin, lavan taakse, vanhainkotiin, bileisiin, Suomenlinnaan Matkalaulu-kokoelmalevyn äänityssessioihin, Rautalammin mökin kiireettömyyteen. Runsas aineisto etenkin bändin kahdelta viimeiseltä vuodelta on niputettu taitavasti 85 minuuttiin. Kai Ansion hieno leikkaus viimeistelee elokuvan näyttäväksi kokonaisuudeksi.

Dokumentista välittyy bändin jäsenten välinen ystävyys, toisistaan tykkääminen, yhdessä olemisen ja tekemisen rentous ja luomisesta riemastuminen. Muusikot ovat kasvaneet yhdessä, ja lopulta lapset kulkevat ajoittain mukana keikkabussissa.

Kiertue-elämää ja meneviä keikkapätkiä rikkovat kontrastina bändin jäsenten jälkikäteen tehdyt haastattelut pelkistetyssä ympäristössä viinilasillisen äärellä. Haastatteluissa Paula Vesala kertoo kansanmusiikkitaustastaan ja sanookin, että PMMP:n aluksi saaneissa ”Värttinä helvetistä” -vertailuissa on paljon perää. Kansanmusiikin maailma kuultaa selkeästi joidenkin Vesalan tekstien läpi.

Miksi PMMP sitten lopetti ollessaan huipulla? Vesalan vastaus on, että oli mahdotonta jatkaakaan. Että lopulta työ olisi voinut pilata ystävyyden, jos olisi alettu yhdessä kompuroida. Ja ”kaiken krumeluuripuheen alla, on se ottanutkin paljon”. Tätäkin puolta dokumentti sivuaa, menestystä ei pelkästään hehkuteta. Mira Luoti vastaa, että lopullinen päätös lopettamisesta oli huojentava.

Dokumentin ensiesitys on Helsingissä DocPoint-festareilla. Hienon dokumentin matkan soisi jatkuvan laajempaankin levitykseen.
Susanna Karhapää

Perjantai 30.1.Maxim 1 klo 20:45 (loppuunmyyty)
Sunnuntai 1.2. Kinopalatsi 1 klo 20:30 (loppuunmyyty)
Mahdollisista lisäesityksistä kerrotaan elokuvan FB-sivulla.

 

PD*1048371

Looking for Light: Jane Brown 

(Iso-Britannia, Irlanti 2014)
O: Michael Whyte, Luke Dodd

 ★★★★☆ 

Näen huoneen. Punotun korin ja kameroita. Filmirullat hyllyllä. Olen valokuvaajan olohuoneessa. Kuvaaja Jane Brown, nyt jo harmaahapsinen mummo, istuu nojatuolissaan, silittää kissaa. Miettii.

Seuraavaksi näen valokuvia. Mustavalkoisia potretteja kirjailijoista, näyttelijöistä, lapsista. Tunnistan useimmat kasvot. Nuori John Lennon, vanha kuningatar Elisabeth II, poptähtiä ja kirjailijoita.

Valokuvaaja Jane Brown työskenteli koko uransa The Observer -lehdessä. 1925 syntynyt Brown oli avioton lapsi, joka etsi koko lapsuutensa ja nuoruutensa kotia eri sukulaisten luota. Pienikokoinen, aina moitteettomasti hameeseen ja hattuun pukeutunut nainen löysi viimein kotinsa yläluokkaisen sanomalehden toimituksesta, eikä edes myöhemmin kasvanut oma perhe saanut häntä pysymään pois toimituksesta.

Ohjaajat Michael Whyte ja Luke Dodd ovat tavoittaneet dokumenttiinsa jotain samaa, mitä löytyy Brownin valokuvista. Hitaat kohtaukset ikään kuin jatkavat Brownin valokuvien hetkiä. Kollegoiden ja kuvattavien haastattelut valottavat Brownin työskentelytapaa ja persoonaa. Kuvaajan omat haastattelut käsittelevät enemmän hänen perhetaustaansa ja kodin etsintää. Yhdessä nämä piirtävät henkilökuvan naisesta, joka todellakin tutki ihmisiä kamerallaan. “Ah, yes, there you are”, Brown useasti lausahti, kun näki kameran etsimestä jotain todellista.

Dokumentti näyttää pääosin lehtikuvan kulta-ajan, 1960- ja 70-luvun parhaimpia henkilökuvia ja selittää Brownin työtapoja. The Observer -lehden historiaa ei käsitellä juurikaan, mutta katsoja saa käsityksen vanhanaikaisesta, tiukasti luokkajakoisesta toimituksesta. Niinpä onkin mielenkiintoista kuulla, miten Brown, nainen ja valokuvaaja, toimituksen silmissä toisen luokan kansalainen, vakiinnutti korkean asemansa lehdesssä.

Rauhallisesta tahdistaan huolimatta Looking for Light: Jane Brown pitää otteessaan. Valokuvaaminen ei tarvitse olla katsojan lempiharrastus ymmärtääkseen, mistä elokuvassa puhutaan. Enemmän kuin valokuvaamista elokuva käsittelee jatkuvaa etsintää. Brownin etsiessä itseään hän löysi monia muita, ja vangitsi heidät valokuviinsa.
Riitta Supperi 

Lauantai 31.1. Kinopalatsi 6 klo 19.15

 

MESSI_1

Messi

(Espanja 2014)
O: Alex de la Iglesia 

 ★★★★☆ 

Argentiinan maajoukkueen, FC Barcelonan ja koko jalkapalloa seuraavan maailman kirkkain tähti Lionel Messi on 28-vuotias. Hänet on valittu neljästi maailman parhaaksi pelaajaksi. Hän on voittanut kolme kertaa Mestarien liigan ja neljä kertaa sen maalikuninkuuden.

Alex de la Iglesian dokumentti on rakennettu varsin erikoisella tavalla. Joukko Messin perheenjäseniä, valmentajia ja pelikavereita on kutsuttu ravintolaillalliselle keskustelemaan Messin jalkapallourasta. Ja nimenomaan vain siitä. Kentän ulkopuoliseen elämään mennään vain alaikäisen Messin tekoja ja kirjaimellisia kasvukipuja seuratessa. Aikuisiän Messi näyttäytyy dokumentissa kuin stadionilla asuvana jalkapallojumalana. Tavallista miestä perheensä kanssa, ostoksilla tai vaikkapa verottajan kanssa kiistelemässä ei näytetä lainkaan.

Itse päähenkilö esiintyy vain arkistopätkillä, joita riittää aivan pikkupojasta aina nykyhetkeen saakka. Mielenkiintoisinta antia on kun Javier Mascherano, Andres Iniesta ja Gerard Pique muistelevat yhteistä taivalta ja maaleja Real Madridin ja Chelsean verkkoon.

Maradonastakin puhutaan paljon, tietenkin, kuten Messin uralla on aina puhuttu. Kuuluisat kädellä tehdyt maalitkin ovat aivan identtiset. Aivan viime vuosien aikana vertailuja ei enää yleensä ole kuultu. Asiantuntijat ovat lähes yksimielisiä siitä, että Messi on noussut Maradonan ohi. Hän on kaikkien aikojen paras pelaaja.

Argentiinan ja Barcelonan ystäville dokumentti on todellinen must-see. Elokuva tarjoilee paketin erittäin kiinnostavaa arkistomateriaalia ja syventää tämän julkisuudesta hyvin tutun mutta persoonana hieman etäisen miehen henkilökuvaa melkoisesti. Vaikka jalkapalloelämän ulkopuolista Messiä ei käsitelläkään, antaa dokumentti kuitenkin selvän vastauksen siihen, miten ja mistä tämä jalkapalloilmiö ilmestyi huipulle.
Jukka Vuorio 

Torstai 29.1. Savoy klo 19.00
Sunnuntai 1.2. Savoy klo 16.30

Matka minuksi 3

Matka minuksi

(Suomi 2014)
O: Mina Laamo

 ★★★★☆ 

Mina Laamon kaunis dokumentti Matka minuksi seuraa kolmen nuoren bloggaajan matkaa kohti minuutta, identiteetin ääriviivoja.

Dokumentti valottaa kolmen eri puolilla Suomea asuvan nuoren naisen elämää blogimerkintöjen kaltaisesti – intiimisti, mutta heitä kunnioittaen. Äänen saavat Laura, Juulia ja Elli.

Laura pitää päiväkirjamaista blogia ajatuksistaan ja havainnoistaan. Hänelle blogi on yhteyden luomista muihin ihmisiin, yksinäisyyden helpottumista.

Juulia kirjoittaa suosittua muoti- ja kauneusblogia Indiedays-portaalin alla. Suloisen ja värikkään pinnan alla hän on kuitenkin bloggaajien tapaamisissa ulkopuolisuutta ja epämukavuutta kokeva, ujo tyttö. Juulialle satelee päivittäin tuotenäytteitä eri yrityksiltä. Välillä Juulia joutuu naamioimaan lahjuksina saatujen tuotteiden mainonnan arkisiksi blogimerkinnöiksi.

Elli on lopettanut anoreksiaan keskittyvän bloginsa kirjoittamisen, sillä hän on toipumassa syömishäiriöstä. Blogi ylläpiti anorektikon identiteettiä. Vielä parantuessaankin Elli kaipaa sitä, vaikka toisaalta katuu että blogia koskaan pitikään. Hän kertoo äidilleen, kuinka ”halusi riisua kaiken pois, kaiken pahan ja likaisen. Kaikki mikä oli luiden ympärillä oli likaista”. Ellin ja hänen äitinsä väliset keskustelut ovat dokumentin parasta antia.

Frid & Fridin musiikki sitoo elokuvan runolliset kuvat metaforiksi kerrontaan. Dokumentin kuvista välittyy elämän haikeus, keskeneräisyys, pysähtyneisyys, pienten hetkien kauneus. Ne ilmentävät alituisesti liikkuvien minuuden ääriviivojen hakemista, hahmottamista.

Dokumentista välittyy myös liikuttavasti se, kuinka nuoret hakevat tukea ja turvaa toisesta – äidistä, poikaystävästä, terapeutista. Nuorten matka minuuteen on rimpuilua, hapuilua, ääriviivojen hakemista. Itsen löytämistä ja kadottamista jälleen.

Nuoret ovat niin kiinnostavia ja heidän matkansa niin kauniisti kuvattu, että dokumentin ei haluaisi loppuvan. Ohjaaja on päässyt nuoria todella lähelle. Heidän tarinansa saa Mina Laamon dokumentissa erityisen koskettavan muodon.
Susanna Karhapää

Tiistai 27.1.Maxim 2 klo 21:00
Lauantai 31.1.Kinopalatsi 6 klo 11:00

 

children_404_1

Children 404 ja Victory Day

(Venäjä 2014)
O: Askold Kurov & Pavel Loparev (Children 404), Alina Rudnitskaja (Victory Day/Den Podeby)

Children 404:

 ★★★½☆ 

Victory Day:

 ★★★★☆ 

Sekä Askold Kurovin ja Pavel Loparevin Children 404 että Alina Rudniskajan Victory Day käsittelevät homopropagandalain jälkeisiä seurauksia Venäjällä. Presidentti Vladimir Putin allekirjoitti vuonna 2013 lastensuojelulakiin muutoksen, joka kieltää ”muiden kuin perinteisten seksuaalisuhteiden propagoinnin alaikäisille”.

Laki on muuttanut ilmapiirin Venäjällä entistä kielteisemmäksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Syrjinnästä ja homofobiasta on tullut laillista. Samalla se on pakottanut LGBT-aktivistit kampanjoimaan avoimemmin.

Molemmat dokumentit ovat paikoitellen todella ahdistavaa katsottavaa. On järkyttävää seurata, kuinka Venäjällä vaikutusvaltaiset poliitikot ja journalistit selittävät televisiossa, että jos homoseksuaali kuolisi onnettomuudessa, hänen sydämensä tulisi polttaa eikä käyttää elinsiirrossa ihmishengen pelastamiseen. Vanhemmat hylkäävät nuoria kadulle, monia hakataan ja nimitellään koulussa, heidän päälleen syljetään. Nuoret kertovat psykologien ja opettajien puhuvan homoseksuaalisuuden luonnottomuudesta.

Children 404 -dokumentti on saanut nimensä Elena Klimovan perustamasta nettiprojektista Children 404. Ensimmäisenä vuonna ryhmään liittyi 22 000 jäsentä ja 1 364 teini-ikäistä on anonyymisti kertonut ryhmässä tarinansa. Ryhmään voi postata kuvansa ja tarinansa (kuvasta peitetään silmät nuorten suojelemiseksi).

Numero 404 viittaa Internet-sivuun, jota ei löydy (Error 404 – Page not found). Sivusto tarjoaakin äänen lapsille, joista vaietaan ja jotka elävät piilossa ja salaten olennaisen puolen itseään. Elena Klimova joutui itse irtisanotuksi työstään journalistina, samoin hänen 10 vuotta lehdessä työskennellyt tyttöystävänsä, kun heidän suhteensa tuli ilmi. Dokumentin aikana Klimovaa vastaan nostetaan syyte homopropagandalain rikkomisesta, mutta lopputekstien mukaan kanne hylättiin myöhemmin.

Children 404 -dokumentissa tutustutaan myös nuoreen Victoriin. Hänellä on todella hyvä perhe, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on, aina isovanhempia myöten. Victor uskoo kuitenkin paremman tulevaisuuden odottavan Kanadassa, jonne hän on lähdössä opiskelemaan. Toisessa päässä on toivo, hentoinen sateenkaari taivaalla, rakkauden löytämisen mahdollisuus ja se, että Klimovan kaltaiset aktivistit eivät kaikki pakene Venäjältä.

Lyhytdokumentti Victory Dayssa toukokuun 9. päivän asevoimien rauhaa ja vapautta ylistävä paraati raikuu taustalla, kun samaa sukupuolta edustavat parit kertovat kotinsa turvassa elämästään, menetetyistä työpaikoista, peloistaan siinä tapauksessa, että kumppanille sattuisi jotain. Dokumentissa näytetään myös pätkiä valtaapitävien käsittämättömän homofobisista puheista, joille kansa aplodeeraa.

Kadulla LGBT-aktivistit ja suuri joukko lain kannattajia ottavat yhteen. Ristiriita paraatin ja pariskuntien kohtaaman syrjinnän välillä on valtava.
Susanna Karhapää

Tiistai 27.1.Maxim 1 klo 18.00: Children 404 ja Victory Day
Perjantai 30.1. Kinopalatsi 6 klo 15.30: Children 404
Sunnuntai 1.2. Kinopalatsi 6 klo 11.00: Victory Day, Moments of Silence ja Kulta-aika

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi