Menneisyyden kuiva ote

"Pastellinvärisiin taustojen ja nättinä liplattavien merivesien lomaan on onnistuttu tunkemaan aimo annos uuskonservatiivista roskaa."

Charlie St. Cloud
La 14.2. klo 12.25 TV2

 ★☆☆☆☆ 

Aikuistunut teinitähti näyttelee nimiosaa tyhjän sentimentaalisuuden vaivaamassa elokuvassa.

Entisten kansikuvapoikien on tunnetusti hankalaa luoda uraa sen jälkeen, kun kyseinen taho on liian vanha pseudopehmopornoon, jolla Hollywood tekee rutosti rahaa. Tällöin entisistä staroista on enää keltaisen lehdistön lööppien täytteeksi. Milloin Nick Jonas on esitellyt takamustaan James Francon (entinen kansikuvapoika hänkin) uusimmassa elokuvassa, milloin Justin Bieberiä on pyydetty homopornoleffaan. Tällaiset elämänkohtalot ovat monesti samanaikaisesti sekä tahattoman masentavia että passiivis-aggressiivisia tuntemuksia herättäviä sikäli, että kaitselmuksesta pudonneilla rupsahtaneilla myöhäisteineillä on kuitenkin liikaa rahaa.

Zac Efron on kuitenkin onnistunut välttämään edellä kuvatun nyreän kohtalon. Burr Steersin ohjaamassa, Ben Sherwoodin menestysromaaniin perustuvassa elokuvassa Efron esittää Charlie St. Cloudia, merenrantakaupungin hautausmaalla työskentelevää miehenalkua. Charlie on entinen huippupurjehtija, jota painaa edesmenneen pikkuveljen traaginen kuolema. Nuorukainen tutustuu työnsä merkeissä Amanda Crewin esittämään Tess Carrolliin, jonka haaveena on purjehtia yksin maailman ympäri. Heidän välilleen muodostuu suhde, joka kuitenkin saa kolauksen Tessin kadotessa merellä. Charlien on nyt pelastettava Tess ja samaan aikaan vaalittava pikkuveljensä muistoa.

 

Valkoisen miehen kyyneleet

Yhdysvaltalaista nykyelokuvaa on vaivannut valitettavan usein tyhjä sentimentaalisuus, genrestä riippumatta. Sentimentaalisuus kehystetään yleensä itkua tihertävän valkoisen miehen ympärille, joka on hukassa elämänsä kanssa suhteellisen hyvistä lähtökohdista huolimatta. Eminem tehdastyössä 8 milessa, Clint Eastwood Gran Torinossa sekä Jake Gyllenhaal ja Heath Ledger Brokeback Mountainissa menevät samaan kaanoniin sopuisasti soljuen, eikä Charlie St. Cloud ole poikkeus. Milloin mies suree menetettyä rakasta, milloin rappeutuvaa naapurustoa, kurjaa työtilannetta tai elämää ylipäätään. Charlie puolestaan suree pikkuveljeä, jonka menehtymiseen on osasyyllinen.

Pastellinväristen merimaisemien kehystämässä ympäristössä kyyneleet istuvat kuvaan kuin nenä naamaan. Elokuva ei kuitenkaan onnistu liikuttamaan. Ainakin tällä paljon kulutetulla kotisohvalla nätit ympäristöt ja nätit ihmiset onnistuivat lähinnä herättämään ärtymystä. Kirosanat nousivat monesti huulilleni elokuvan pyöriessä.

Jos elokuvaa pitäisi kuvailla alkoholitermeillä, kuvailisin tätä liian käyneeksi persikkasiideriksi, jota yrittää nauttia syrnikkien ja tyrnikompotin kera, Jarkko Tontin esseekokoelman sivuilla maustettuina. Ei toimi kulinaristisena elämyksenä, saati sitten kotisohvalla television ruudulta sisäistettynä.

 

Pastellivärejä ja kauhun väristyksiä 

Pastellinvärisiin taustojen ja nättinä liplattavien merivesien lomaan on onnistuttu tunkemaan aimo annos uuskonservatiivista roskaa. Ydinperhe on kiva juttu, etenkin kun sen perään voidaan vollottaa lähes kaksi tuntia aina mollista duuriin. Musikaalista tämä elokuva kävisikin, tosin ilman musiikkia. Millainen on musikaali ilman musiikkia? Vastaus lienee ilmiselvä. Lajina on Disney, mutta toteutustapa liikkuu jossain Omenin uusintaversion tienoilla. Kun pikkuveljen kummitteleva henki muistuttaa lähinnä Omenin demonista pikkupoikaa Damien Thornea toteutustavassa on jotain pahasti pilalla.

En tosin suoraan väitä, etteikö siirapin ystävä voisi saada tästä jotain irti. Tosin siirapinkin olisi parempi maistua joltain, eikä välttämättä näin kuivalta.

 Kuva: TV5

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi