Sikarinhajuinen jännäri

"Näyttäisikö poliittinen juonittelu yhtä viekoittelevalta, jos sen näkisi kotimaisessa kontekstissa Posion kunnanvaltuustossa?"

Pelikaanimuistio
La 14.2. klo 21.00 AVA

 ★★★★☆ 

Etelävaltioihin sijoittuva ja Jim Beamilta tuoksuva jännäri viettelee eksotiikalla ja nostalgialla.

Suotta ei edesmennyttä Alan J. Pakulaa ole kutsuttu trillerin yleisneroksi. Pitkän uran ohjaajana tehneen Pakulan tililtä löytyvät muun muassa Klute, Kunnes toisin todistetaan, Presidentin miehet, Vieraissa sekä Sofien valinta, vain muutamia mainitakseni. Pakulan oli tarkoitus myös ohjata elokuvaversio Donna Tarttin Jumalan juhlivat öisin –kirjasta, mutta valitettavasti kyseinen projekti jäi vaille toteutusta Pakulan ennenaikaisen kuoleman myötä 1998.

Illan jännäri Pelikaanimuistio on taattua Pakulaa. Oikeussalitrillerin uranuurtajan John Grishamin bestselleriin perustuvassa elokuvassa, jonka Pakula myös tuotti ja käsikirjoitti, setvitään monimutkaista vyyhteä, joka saa alkunsa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden kahden tuomarin raakaan teloitustyyliin tehdyistä murhista. Pian tapahtumien jälkeen Louisianassa oikeustiedettä opiskeleva Darby Shaw (loistava Julia Roberts) kirjoittaa esseen, jossa hän spekuloi murhien tilaajista, taustoista ja vaikuttimista. Hän luovuttaa paperin opettajalleen ja rakastajalleen (Sam Shepard), joka murhataan pian tämän jälkeen. Myös Shaw yritetään murhata. Katsojalle käy ilmi, että hänen kirjoittamansa muistion tiedot tuomareiden murhista pitävät paikkansa.

Yhdessä tutkivan journalistin Gray Granthamin (Denzel Washington) kanssa Shaw alkaa selvittää tapausta. Työtaakkaa ei helpota monien vaikutusvaltaisten tahojen sotkeutuminen tapaukseen. Niihin lukeutuu esimerkiksi maineestaan huolestunut Yhdysvaltain presidentti.

 

Etelän eksotiikkaa

Pelikaanimuistio on elokuva, jossa on paljon, mihin tarttua sekä ihaillen että närkästyen. Jo alkutekstien aikana, pelikaanien noustessa lentoon Louisianan rämeisten vesien keskeltä auringon silottaessa niiden sulkia, tunnen adrenaliinin ryöpsähtävän pitkin kehoani. Yleensä tällaisen ilmiön kokiessaan jo alkutekstien aikana on lupa odottaa loistavaa elokuvaa. Pelikaanien massiivista lentoon lähtöä katsellessa tunnen astuvani johonkin vieraaseen maailmaan, joka on täynnä oudon eroottisesti viettelevää uhkaa.

Syvän etelän eksotiikasta on siis osattu ottaa jotain irti. Tosin, kuten filosofi Martha Nussbaum on varoittanut, eksotiikan linssin lävitse katsellessa voi näkyvistä hävitä jotain olennaisen tuttua. Nussbaum on kirjoittanut deskriptiivisestä romantiikasta; jokin vieras voi näyttäytyä kohtuuttoman vieraana, vaikka siinä olisikin jotain kovin tuttua. Tämä näkyy myös Pelikaanimuistion suhteen: näyttäisikö poliittinen juonittelu yhtä viekoittelevalta, jos sen näkisi kotimaisessa kontekstissa Posion kunnanvaltuustossa? Kotimaisten Vareksien isokenkäiset roistot ja ”uhkaavat” tunnelmat eivät säväytä, mutta pelikaanien siivittämä korkeatasoinen juonittelu englanniksi kuultuna on kovin kiehtovaa.

James Hornerin loistava musiikki vain tehostaa pelikaanien luomaa vaikutelmaa. Aivan kuin pelikaanit pakenisivat jotain uhkaavaa lähtien kauas pois alkutekstien aikana. Musiikin osalta on myös todettava, että Horner on kyennyt irrottautumaan pois hänelle niin tyypillisestä mahtipontisuudesta tuottaen sen sijaan kovin salakavalilla elkeillä aina kasvavaa uhan tunnetta.

Siirryttäessä sisätiloihin mukaansa kietova tunnelma vain jatkuu. Sikarinhajuisissa, valkoisen protestanttisen eliitin antiikkimiljöissä on onnistuttu tuomaan esiin tilojen paksu ylellisyys. Ilmapiirin konservatiivisuus on käsin kosketeltavissa Yhdysvaltain poliittisen eliitin juonitellessa. Syvän etelän baarit on myös onnistuttu kuvaamaan esimerkillisesti. Jim Beamin pystyy lähestulkoon haistamaan.

Kuten Pakulan muita teoksia katsellessa, niin myös Pelikaanimuistion kohdalla tunnen astuvani nostalgiseen menneisyyteen. Divarien pölyssä selaillessani Grishamin alkuperäisteosta tunnen, että teos on saanut itselleen arvoisen käsittelyn Pakulan näpeissä.

 

Synti ja rangaistus

Myös näyttelijäntyötä on kehuttava. Roberts onnistuu kuvaamaan lumoavasti tinkimättömän juristinalun rajattoman halun saada oikeus toteutumaan, ja parityöskentely Denzel Washingtonin kanssa on hyvin soljuvaa. Tosin Darby Shawin hahmo on kuvattu tietyssä mielessä kovin lapsekkaana suhteessa Washingtonin sankarilliseen toimittajahahmoon, jonka raamikas habitus on jotain etäistä sukua Tauno Palon tukkimiesrooleille. Washingtonissa on ollut aina jotain tahattoman puisevaa, eikä tämäkään roolityö ole poikkeuksellista. Mutta Stanley Tuccin tulkitsema palkkamurhaaja on erittäin loistava. Tuccilla on kyky tulkita kovin moninaisia rooleja laidasta laitaan, ja sliipattu palkkamurhaaja on toteutettu kovin hyytävästi.

Ei toki sillä, etteikö elokuvassa olisi paljon ongelmallisia elementtejä. Muun muassa salapoliisidekkaria tutkineen feministisen kirjallisuustieteilijä Ewa Plonowska Ziarekin mukaan dekkareissa pyöritellään erilaisia vastakkainasetteluja, joiden valossa normeista poikkeamista rangaistaan. Tämä tehdään kovin selväksi toisen korkeimman oikeuden tullessa murhatuksi pornoa näyttävässä elokuvateatterissa; himosta, halusta ja näkyväksi tehdyksi seksuaalisuudesta rangaistaan kovin vanhatestamentilliseen henkeen kuolemalla.

Mutta suosittelen Pelikaanimuistiota kuitenkin lämpimästi: elokuva kutsuu mukaansa kenties jo kadonneeseen maailmaan, joka on löydettävissä enää vain kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin Wikileaksia ei ollut paljastamassa poliittista juonittelua.

Kuva: MTV 

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi