Usko tarinaan ajaa eteenpäin

"Kohtaus, jota on erityisen vaikeaa katsoa, on kun Esko kusee housuunsa. Hemmistä oli tärkeää, että katsoja näkee, kuinka paha tilanne todella oli."

Kuvat: Riitta Supperi

Esikoisohjaaja Henriikka Hemmi kertoo, kuinka tapasi naapurinsa Tuulan ja kuinka syntyi elokuva alkoholismista ja rakkaudesta.

Henriikka Hemmillä ei ollut aikomustakaan tehdä elokuvaa, kun hän ensimmäisen kerran törmäsi rappukäytävässä naapuriinsa Tuulaan. Hemmi oli vastikään aloittanut leikkaajana Ylellä, jossa hän oli jo leikannut dokumenttielokuviakin. Varsinaista kokemusta elokuvan tekemisestä ei ollut. Mutta kun tapasi Tuulan, Hemmi ajatteli: ”Tästä naisesta on tehtävä elokuva.”

Samana iltana Hemmi soitti kollegalleen ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä.

”Se sanoi, että just do it. Ota se sun pikkukamera, mikä sulla on, ja ala tekemään dokkaria.”

 

Kävelyiltä kameran eteen

Hemmi ja Tuula alkoivat käydä yhdessä kävelyillä. Kun Hemmi kysyi Tuulalta, sopisiko että hänestä tehtäisiin elokuva, Tuula suostui heti. Jo ensimmäisinä päivinä kävi ilmi, että elokuvan teema tulisi olemaan alkoholismi.

Tuula on itse raitis alkoholisti, mutta Tuulan mies Esko joi, ja paljon. Hemmi halusi selvittää, miksi Tuula pysyi suhteessa. Miksi hän omalla toiminnallaan mahdollisti miehensä juomista huolimatta siitä, että hänellä oli suhteessa rankkaa? Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Tuulan koko tuttavapiiri juo tai on jollain tavalla tekemisissä alkoholin kanssa, ei Tuula retkahda. Hän ei kertaakaan edes mainitse haluavansa ottaa oluen.

”Tuula puhui koko ajan, että vaikka hänellä on kuinka vaikeaa niin yksi asia on varma: pulloon hän ei tartu”, Hemmi muistelee.

Tuulan ja Eskon suhde oli muutakin kuin pelkkää juomista ja sen mahdollistamista. He olivat olleet yhdessä 25 vuotta. Tutustuttuaan Eskoon lähemmin ohjaaja ymmärsi, että kyseessä ei ollut ainoastaan elokuva alkoholismista, vaan myös rakkaudesta.

 

Vahva usko tarinaan

Hemmi kuvasi Tuulan ja Eskon elämää neljä vuotta intensiivisesti vailla tuotantoyhtiön tukea. ”Oli vaan usko siihen tarinaan”, hän kertoo. Materiaalia kertyi yli 300 tuntia.

Syyksi siihen, miksi hän ei tarjonnut elokuvaa tuotantoyhtiöille ennen sen valmistumista, hän epäilee omaa sosiaalista jännittämistään. ”Ei elokuvia näin tehdä, tämä on epäammattimaista”, oli hän epäröinyt. Rohkaistuaan itseään hän soitti Mouka Filmin Sami Jahnukaiselle, ja elokuvalle löytyi tuottaja.

Elokuvan ensi-ilta oli 30. tammikuuta dokumenttielokuvan festivaalilla DocPointissa. Nähtyäni sen itse olin niin liikuttunut, että itkin vielä teatterista lähdettyäni ja – huvittavaa kyllä – minun oli pakko juoda olut. Uskon elokuvan koskettaneen useita salissa istuvia ihmisiä joko suoraan tai välillisesti, niin yleinen sairaus alkoholismi on.

Myönteistä palautetta tuli etenkin seuraavan päivän näytöksessä kuulemma niin paljon, että silloin viimeistään ohjaaja kertoo olleensa varma, että elokuva kannatti tehdä.

20150202 HELSINKI Ohjaaja Henriikka Hemmi Sylvi-lehteen Kuva: ©Riitta Supperi

 

Kuvaamisen etiikkaa

Dokumentissa on kohtauksia, jotka saavat epäilemään, onko minulla oikeutta katsoa niitä. Hemmi myöntää itsekin usein miettineensä, milloin oli sopivaa kuvata. Vaikeinta oli, kun Tuula soitti Hemmille ja kertoi Eskon makaavan kuolleena eteisen lattialla. Ruumisauto oli tuloillaan.

”Mulle tuli kylmä hiki, sydän alkoi hakkaamaan tuhatta ja sataa. Nyt oltiin sellaisten eettisten kysymysten äärellä, että. Minä kuvaan tässä, kun toinen kertoo mulle, että Esko on kuollu. En tiennyt, miten siihen suhtaudun.”

Puhelun lopussa Tuula pyysi Hemmin tuekseen: ”Mie keitän sulle kahvit”. Hemmi sanoi tulevansa, mutta sillä ehdolla, ettei näkisi ruumista. Kotona hän mietti hetken, ottaako kameran mukaansa ylös, mutta jätti ottamatta.

Ylhäällä oven avatessaan Tuula oli shokissa. Ensimmäisenä hän otti viltin Eskon yltä ja sanoi: ”Kato miten sininen se on.” Tuula yritti yhä elvyttää Eskoa.

Nyt Hemmi on tyytyväinen, ettei ottanut kameraa mukaansa.

Toinen kohtaus, jota on erityisen vaikeaa katsoa, on kun Esko kusee housuunsa. Hemmistä oli tärkeää, että katsoja näkee, kuinka paha tilanne todella oli.

Pois on jätetty lasten ja lastenlasten osuudet elokuvassa. Ohjaajan mukaan parisuhteen kuvaus ei olisi ollut niin vahva, jos mukana olisi ollut lapsia. Katsojien huomio olisi fokusoitunut väärin.

 

Kiireetöntä elokuvan tekoa

Leikkaajan työnsä ohella Hemmi on jo kuvannut paljon materiaalia seuraavaa dokumenttiaan varten. Aihe ei ole edellisestä keventynyt: se kertoo pienen lapsen kuolemasta. Tässäkään hänellä ei ole vielä tuotantoyhtiötä tukenaan. Mieluummin niin, kuin että rahoittaja tai muu taho puskee niskaan, hän perustelee. Jos kuvattava haluaa perääntyä, ei kenelläkään ole siinä mitään kiinni.

Tärkeää on löytää rauhassa tarina.

”Varsinkin kun miettii tätä vertaistuen näkökulmasta, mikä on minulle äärimmäisen tärkeää: että joku saa toivoa ja lohtua. Se on se, mikä mua ajaa eteenpäin.”

Elokuvan tekijöistä Hemmi mainitsee esikuvakseen brittiläisen Nick Broomfieldin (Aileen: Life and Death of a Serial Killer, Kurt & Courtney). Lähempää löytyy kuitenkin tärkeämpikin esikuva.

”Mieheni Ari ajattelee aina ensin muita ja sitten vasta itseään. Hän näkee kolikon molemmat puolet kaikessa. Arilta opin koko ajan, miten olla parempi ihminen.”

Lisäksi Hemmi kantaa aina mukanaan amulettia, jossa on kuva hänen äidistään ja –  ohjaajalle tuntemattoman – nuoren puutarhayrittäjä Teemu Nikkasen ajatus, jonka hän on joskus poiminut Helsingin Sanomista: ”Pitää tehdä, vaikka tekis ensin kaiken väärin.”

Yläkerran Tuula Yle TV1 16.2. kello 21.30.
Uusinta TV1 21.2. kello 13.10.  

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi