Into the Woods

"Kun viimeisen neljänneksen aikana onnellinen loppu kääntyy vähemmän onnelliseksi, nuupahtaa myös ohjauksen ote."

(USA–Britannia–Kanada 2014)
O: Rob Marshall
N: Anna Kendrick, Meryl Streep, Emily Blunt, James Corden, Daniel Huttlestone, Tracey Ullman, Lilla Crawford
K7
Ensi-ilta 1.4.2015

 ★★½☆☆ 

Musikaalin elokuvaversio ei ole tarpeeksi skutsissa.

Into the Woods sisältää tarinan, jonka tarkoitus on tehdä tyhjäksi kaikki tarinat. Sen opetus on, että kaikki sadut opettavat periaatteessa ihan oikeita asioita, mutta vaikka ne ovat lapsille sopivassa muodossa, ei lapsi niitä ymmärrä. Sama pätee aikuisiin. Moraalisen opetuksen sisältävät tarinat ovat viisaudessaan ajanhukkaa, sillä ihmiset ovat aina epätäydellisiä: kärsimättömiä, itsekkäitä, äkkipikaisia, ahneita ja tyytymättömiä.

Satujen todellisista merkityksistä kiinnostuneelle ja Bruno Bettelheiminsä lukeneelle Into the Woodsin alkuasetelma on herkullinen. Esittelyssä yhdistetään keskenään Tuhkimo, Jaakko pavunvarsineen, Punahilkka, lasta toivova leipuripariskunta ja kauneutensa menettänyt noita. Mukaan liittyy myöhemmin Tähkäpää. Yhteydet ovat nokkelia ja hahmot on kirjoitettu reilusti stereotyyppiensä yli. Etenkin Punahilkka on melkoinen kauhukakara, pilalle hemmoteltu pieni näpistelijä.

On vaikea sanoa, missä vaiheessa kaikki alkaa mennä elokuvassa pieleen. Tuhkimon jahkailua ”ihan kivan” prinssin kanssa on mukava seurata, mutta kun Anna Kendrick juoksee jo kolmatta kertaa tismalleen samalla venytetyllä kamera-ajolla helmojaan kannatellen karkuun, herää epäilys kuvaajan ja leikkaajan pätevyydestä.

Ohjaaja Rob Marshall (Geishan muistelmat, Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä) ikään kuin väsähtää kesken eri tarinalinjojen kanssa. Kun viimeisen neljänneksen aikana onnellinen loppu kääntyy vähemmän onnelliseksi, nuupahtaa myös ohjauksen ote. Näyttelijät replikoivat kohtausten läpi harjoituksenomaisesti, ja tapahtumien loogisena pitäminen vaatii ponnisteluja. Tunnelma on yhtä aikaa keskeneräinen ja venytetty, eivätkä siinä enää lohduta muutamat mustalla tavalla hauskat kuolemantapaukset.

Johnny Deppin roolittaminen noin viisi minuuttia valkokankaalla muikistelevaksi sudeksi on täysin turha veto. Joku vähemmän maneerisempi näyttelijä olisi saattanut tehdä noista minuuteista unohtumattomia, mutta Depp vain on oma itsensä hiukan eri viiksillä kuin muissa viime vuosikymmenen elokuvissaan. Samalla tavalla oireilee ”päätähti”, noitaa näyttelevä Meryl Streep, joka sentään tekee parhaansa loppua kohti löperöityvässä ohjauksessa.

Sen sijaan Anna Kendrick, Emily Blunt ja James Corden ovat rooleissaan hillittömän viehättäviä, mikä ei hämmästytä, jos on tietoinen kunkin komedianäyttelijätaustasta. Chris Pine (uudet Star Trek -elokuvat) yllättää ällön egoistisena prinssinä, joka jahtaa ensin oikeaoppisesti Tuhkimoaan, mutta sen jälkeen jokaista ohi vilahtavaa hameenhelmaa.

Vuonna 1986 teatteriensi-iltansa saanut Into the Woods on ikään kuin kevytversio siitä, minkä romaaniin perustuva Wicked toi lavoille vuonna 2003. Wicked kirjoitti uusiksi Ihmemaa Ozin tarinan ja antoi äänen väärinymmärretylle pahalle noidalle menettämättä silti viisauttaan tai musikaaleille ominaista perheystävällisyyttään.

Wickedistä on suunniteltu elokuvaa pian kaksikymmentä vuotta. Toivottavasti kahden vuoden kuluttua elokuva on todellisuutta. Into the Woodsin jälkeen ja kirkkaasti vahvemmalla tarinalla suunta voi olla ainoastaan ylöspäin.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi