Émilie

"Saariahon musiikki välittää loistokkaalla tavalla Émilien samanaikaisen kaipauksen ja armottoman vimman saada käännöstyönsä valmiiksi."

Kaija Saariaho: Émilie
Kansallisooppera
Jäljellä olevat esitykset 6.4. ja 9.4.2015

 ★★★★★ 

Vailla rakkautta, mutta järki terävänä.

Kaija Saariahon musiikki ei jätä ketään kylmäksi. Yksinäisinä teinivuosinani huomasin, miten Saariahon musiikilla on minuun uskomattoman rauhoittava vaikutus. Se on koskettanut syvästi tunteitani ja antanut älyllistä haastetta.

Saariahon Émilie kertoo 1700-luvulla Ranskassa eläneestä filosofista, fyysikosta ja matemaatikosta Émilie du Châtelet’sta (1706–49). Tuolloin elettiin suurten historiallisten muutosten aikaa; Dennis Diderot ryhtyi julkaisemaan ensyklopediaansa, ja Pompadourin markiisitar vaikutti merkittävästi vanhoillisten jesuiittojen karkoittamiseen Ranskasta, raivaten näin tietä vuosisadan lopulla kukkaan puhkeavalle valistukselle.

Aatelisissa olosuhteisessa kasvaneella Émiliellä – jota Camilla Nylund tulkitsee värähdysmäisellä voimalla, kannatellen koko teosta – oli hillitön tiedonhalu ja rakkaus elämää kohtaan. Tämä vei hänet niin Pariisin salonkeihin kuin tiedemaailman pyörteisiin. Ohjaaja Marianne Weems mainitsee käsiohjelmassa, että Émilien Isaac Newtonin Philosophiæ Naturales Principia Mathematica -teoksesta tekemää käännöstä käytetään Ranskassa yhä tänäkin päivänä. Tuon teoksen kääntämistuskia myös ooppera kuvaa sydäntä raastavasti ja analyyttisesti.

Elämänsä varrella Emilie kohtasi muun muassa filosofi Voltairen, josta tuli eräs hänen rakastajistaan, sittemmin hyvä ystävä ja yhteistyötoveri. Pahanilkisesti voisi pohtia, miten Émilien työ vaikutti Voltaireen. Filosofi Michele le Doeuff on huomioinut, miten pareittain työskentelevien filosofien ja tieteentekijöiden töissä kunnian korjaa usein mies. Myös Weems mainitsee käsiohjelmassa, että suurista saavutuksistaan huolimatta jälkimaailman miesvaltainen historiankirjoitus muistaa Émilie du Châteletin valitettavan usein ainoastaan Voltairen rakastajattarena.

Ooppera on yksinäytöksinen, ja jaettu yhdeksään kohtaukseen. Lavalla nähdään ainoastaan Nylundin loistavasti tulkitsema Émilie, joka valmistautuu synnyttämään lapsen rakastajalleen Saint-Lambertille, joka ei kuitenkaan vastaa hänen rakkauteensa. Saariahon musiikki välittää loistokkaalla tavalla Émilien samanaikaisen kaipauksen ja armottoman vimman saada käännöstyönsä valmiiksi. Neal Wilkinsonin lavastuksen keskeinen osa, prismansirpaleet, kuvaavat loistavasti musiikin ohella Émilien selvää ja kirkasta mieltä.

Musiikin puolelta Emilien terävänä operoivaa järkeä korostaa cembalo, jonka tarkat ja tiukat soinnut tuovat eteenpäin pyrkimisen tuntoa. Libretisti Amin Maalouf on rakentanut libreton loistokkaaksi tilkkutäkiksi: se koostuu Émilien kirjeenvaihdosta niin Voltairen kuin muiden sen ajan suurten nerojen kanssa. Vaikka Émilie on yksin lavalla, kuullaan esityksessä kunkin kirjeenvaihtokumppanin ääni, kuten myös Émilien syntymättömän lapsen ääni.

Vaikka teos korostaa Émilien älyä taidokkaasti musiikin ja lavasteiden avulla, niin musiikki viestii myös Émilien lähestyvää kuolemaa synnytyksen myötä. Saariaholle tyypillisesti musiikki käy yhä vaimeammaksi lopun lähestyessä. Lesboseparatistinen filosofi Jeffner Allen on kuvannut raskauden olevan miehen naisen kehoon jättämä merkki miesten hallitsemasta maailmasta. Ja kuten Allen toteaa, äitiys voi olla tappavaa.

Émilie kuolee oopperan lopussa vähäeleisesti ja hiljaa. Kärsimys päättyy, mutta nerous säilyy. Aplodeille ei ole tulla loppua.

Ohjaus: Marianne Weems
Musiikinjohto: André de Ridder
Lavastus: Neal Wilkinson
Videosuunnittelu: Austin Switser
Valaistus: Allen Hahn
Äänisuunnittelu: Dan Dobson
Puvut: Claudia Stephens

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi