Cirko-festivaali

"Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla."

Cirko – Uuden sirkuksen keskus
7.17.5.2015

Cirko-festivaalilla nähtiin esittämisen esittämistä ja tutkittiin rooleja.

Kymmenvuotiaan Cirko-festivaalin tämänvuotinen ohjelmisto tarjosi paitsi kiinnostavaa nykysirkusta myös monenlaista esittämisen esittämistä, mikä oli enemmän dramaturgisesti kuin sirkusteknisesti orientoituneelle katsojalle mieleen. Useassa teoksessa oli rakennettuna jonkinlainen sukupuolirooleihin liittyvä viritys. En toki jokaista näkemääni esitystä ala väkisin sukupuolisiivilän läpi puristaa, mutta aihe tuntui nousevan pintaan siellä täällä.

Naisesta ja miehestä illuusion keinoin

Kaksi vuotta sitten Kansallisteatterissa kantaesitetty WHS-ryhmän Lähtö sijoittuu eri esittävien taiteiden lajien väliin: se on teatteria, tanssia, elokuvaa ja näyttämöilluusioita yhdistävä tyylikäs kokonaisuus. Kalle Nion rakentamat illuusiot tuodaan sisään hienovaraisesti, melkein varkain.

Nion ja tanssitaiteilija Vera Selene Tegelmanin esittämä pariskunta tuntuu tekevän loputonta eroa meren pikkuhiljaa nielaisemassa rantakahvilassa. Riita on koko ajan joko alkamassa tai juuri loppunut, mutta edelleen ilmassa. Mies ja nainen ovat esityksessä jatkuvassa liikkeessä toisiinsa nähden, he vetävät toisiaan puoleensa ja pyrkivät poispäin.

Kiinnostavimmissa kohtauksissa he tuntuvat sulautuvan toisiinsa. Eroottinen vetovoima näyttäytyy tahmeana taikinana, joka venyy kehosta toiseen. Kauneimmillaan tämä sulautuminen tapahtuu heijastavaa pintaa henkeäsalpaavan kauniisti ja koruttomasti hyödyntävässä kohtauksessa, jossa nainen ja mies eivät fyysisesti kohtaa, mutta ovat silti lähempänä toisiaan kuin kertaakaan aiemmin.

Ulkonäköpaineita karkaavat tytöt

Circo Aereon panos festivaalille on kaksi Maksim Komaron ohjaamaa kantaesitystä, samassa illassa esitetyt tyttöjen Désertée ja poikien Mandarin. En puhu tytöistä ja pojista siksi, että esiintyjien faktinen ikä sen jotenkin oikeuttaisi vaan siksi, että minulle esitykset tuntuvat puhuvan nimenomaan tyttöinä ja poikina olemisesta.

Vaikka Désertéelle annetaankin alaotsikko ”hauska ja kaunis kokoelma typeriä tekoja”, näen esityksessä paljon kriittisiä viittauksia selfieihin, belfieihin ja ulkonäkökeskeisyyteen. Sofia Daniel ja Milla Lahtinen vievät musiikkivideoiden seksuaalisuuden tukat silmillä tanssiessaan rytinällä kohti kauhuelokuvakuvastoa. Susanna Liinamaan olemuksessa taas herkkyys ja kovuus yhdistyvät, kun paistiveitsi leikkaa suoraan kädestä puhallettua saippuakuplaa. Aika hyytävää.

Tummasävyisen Désertéen parina Mandarin – ”kiinalaista kansansirkusta länsimaisten ihmisoikeusarvojen mukaisesti Suomessa tuotettuna” – on kirkas ja valoisa, sen huumori on leikkisämpää. Verkkareissa ja farkuissa esiintyvät Jori Reunanen ja Rasmus Witikka esittävät klassisia kiinalaisia sirkustemppuja vahvassa ite-hengessä, jongleeraamiseen kelpaavat vaikka muoviset kukkaruukut. Temput ovat enemmänkin ketteriä kuin muskelitemppuja. Tietty keveys läpäisee myös esittämisen tavan.

CIRKO2_Désertée

Siinä missä tyttöjen katse yleisöön on suora ja haastava, vilkaisevat pojat vienosti katsojiin tempun onnistuessa, melkein kuin itsekin yllättyneenä. Epäonnistuminen on jatkuvasti läsnä, mutta pojat eivät ole turhan kilpailuhenkisiä. Kaverin hiljainen kannustaminen on mokista huolimatta itsestään selvää. Tosin sulkapallon peluu yhteisellä mailalla herättää vähän sitä voitontahtoakin. Circo Aereon teospari on mielenkiintoinen ja toisiaan peilaava kokonaisuus, mutta en tiedä toimisivatko teokset yksinään yhtä hyvin kuin yhdessä.

Trukinnokassa retkottavat naisruumiit

Australialaisen KAGE-ryhmän teos FORKLIFT on lähtökohdiltaan järeä: kolmen sirkustaiteilijan kanssa näyttämön jakaa trukki. Piiruntarkan koreografian on ohjannut Kate Denborough. Esitys tarjoaa paitsi kaunista ja taitavaa akrobatiaa yhdistettynä trukista huokuvaan vaarantunteeseen, myös aika problemaattista naiskuvaa. Koomista roolia esittävä Nicci Wilks on varastoäijä, joka sattuu olemaan nainen. Hänen roolinsa on rakennettu maskuliinisen kuvaston kääntämisellä, ja hän ajelee trukkia rennosti rööki huulessa puolialastomien miesten kuvia samaan aikaan tiiraillen.

Kaksi muuta naista, Amy Macpherson ja Henna Kaikula, tuodaan näyttämölle kuin ruumiit, trukinnokassa retkottavina kehoina, jotka tahdottomasti notkahtelevat vietteleviin poseerauksiin. Ihonvärisissä nahkarintsikoissa ja verkkosukkahousuissa he ovat pitkine raajoineen täysin vastakohtia keltaiseen turvatakkiin pukeutuneelle, huomattavan kompaktimmalle Wilksille.

CIRKO6_Forklift

Vaan kyllä varastonaisestakin sirkusprinsessa saadaan. Lahjapaketista paljastuu tyttömäisempi versio turvavaatteista, söpö jumppa-asu pienellä helmalla, pitsiä ja paljetteja unohtamatta. Poninhäntä purkautuu liehuvaksi tukaksi ja huulipuna kruunaa muutoksen. Jollain tavalla Wilksin muodonmuutos ja roolin korostettu koomisuus tuntuu pienentävän esityksen muita kiistattomia ansioita.

Akrobatiaa ja pukuhuoneäijäilyä

La Meute on samannimisen ranskalaisryhmän huikea akrobatiateos, jossa puolestaan äijäillään oikein urakalla. Nimensä mukaisesti laumamaisesti käyttäytyvä porukka flirttaa vaaran kanssa aivan kuten FORKLIFTkin, mutta tekee sen miehisen pukuhuonebondaamisen kautta. Valkoisista pyyhkeistä viritetyissä lannevaatteissa esiintyvä kuusikko, Julien Auger, Thibaut Brignier, Mathieu Lagaillarde, Sidney Pin, Arnau Serra Vila, Bahoz Temaux, läpsii paljaita kankkuja, halailut muuttuvat painiksi ja pyyhkeiden verhoamia vehkeitä kosketellaan, tietysti turvallisen ei-seksuaalisesti.

Miesten genitaalit ovat esityksessä muutenkin keskeisessä osassa. Sen lisäksi, että omia ja muiden lannevaatteita kohennellaan temppujen väleissä suureleisesti, kavereiden kasseilla myös tasapainotellaan, niiden päällä hypitään ja niitä murjotaan varsin estottomasti. Kaikessa kuuluu duudsonmainen nauru, ”ei haittaa, vaikka sattuu”.

CIRKO7_La Meute

Myös La Meutella mukana on vahva esittämisen esittäminen ja mielikuvituksellisiin temppuihin on sisäänkirjoitettu epäonnistumisia. Yleisöä myös juksataan: näyttää siltä, että jotakuta sattuu, yleisövalo nousee ja kaikki ovat hyvin huolestuneita. Mutta ei hätää, häntä vain alkoi pelottaa, sekin menee lauman tuella onneksi ohi.

Jotta esityksen keskeinen symboli ei jäisi keneltäkään havaitsematta, nähdään kikkeli toki lopulta myös paljastettuna. Kiitoksiin miehet tulevat pukeutuneina. Rinnakkain nähdään niin raksamies, diskotähti, pohjois-afrikkalainen kansallispuku kuin parrakas sirkusprinsessakin. Kaikenlaiselle maskuliinisuudelle on laumassa tilaa.

Tunteista tunteettomasti

Zero Gravity Companyn teos Toisin sanoen hyödyntää vaijerin monipuolisuutta. En ole lajipuristi, nykysirkus-otsikon alle voi mennä myös esityksiä, joissa sirkustemput ovat minimissään, kunhan konsepti ja kokonaisuuden toteutus toimivat. Usein kiinnostavimmat teokset nakkaavat nurkkaan turhat rajoitukset ja poimivat esittävän taiteen lajeista aiheen kannalta olennaisimmat.

CIRKO9_Toisin Sanoen

Esityksen lähtöajatus on kiinnostava, vaijerin kovuuden ja kehon pehmeyden kohtaaminen tuottaa väistämättä kipua. Salla Hakanpään, Susanna Keski-Kohtamäen, Netta Lepistön ja Maarit Utriaisen muodostama ryhmä ehdottaa kuitenkin esityksen lukuohjeeksi myös tunteita ja rakkautta, mikä ei toteutuksesta valitettavasti välity.

Esiintyjien ilmeettömät kasvot sekä kontaktittomuus yleisöön tai toisiinsa tekevät esityksestä paitsi sisäänpäin kääntyneen, myös aika itseriittoisen, ylimielisenkin. Muutama, ei mihinkään suunnattu, vaisu hymy tai tuima mulkaisu esitystä sivuparvelta häiriköiviin lapsikatsojiin ei oikein riitä.

Hidas ja sitkeä liike ei tuota jännitettä vaan ennemminkin turhauttaa. Toki esityksessä on hetkiä, jotka herättävät. Lepistön nuorasoolossa on dynamiikkaa, jonka soisi valuvan muuallekin esitykseen, Hakanpään vaijerimanipulaatio on puolestaan yksinkertaisuudessaan viehättävä. Tunteista kertova esitys jättää kuitenkin kylmäksi.

Vilpittömästi yleisön edessä

Myös Agit-Cirkin Sceno on festivaalilla ensi-illassa. Sakari Männistön ohjauksessa neljä kokenutta sirkustaiteilijaa on heittäytynyt omien lajiensa ja mukavuusalueidensa ulkopuolelle pohtimaan roolin ja esiintyjän suhdetta. Tuloksena on mykkäelokuva- ja vaudevillekuvastolla leikittelevä surumielisen humoristinen teos.

AGIT CIRK. PICTURE KIRSI TUURA

Vaikka ollaan mustaseinäisessä black box -teatterissa, on sirkusteltta ja sen pyöreä maneesi mukana metaforan tasolla. Moneen muotoutuva sermi pyörii esiintyjien ympärillä, liikkeet ovat pyöreitä, shortsit toistavat sirkusteltan raidoitusta. Viitteet ovat viehättävän hienovaraisia.

Roolit kääntyvät kiinnostavasti. Heti alussa ryhmän pienin eli Jenni Lehtinen kannattelee harteillaan kahta miestä. Vaikka hän on naisena ja keveimpänä se todennäköisin heiteltävä ja nosteltava, löytyy voimaa omastakin takaa. Esityksen voimamies Sasu Peistola puolestaan sipsuttelee kahvakuulat käsissään menettämättä lainkaan miehekkyydestään.

Temppujen raskautta ei yritetäkään piilottaa, sitä jopa korostetaan ähkimällä. Saku Mäkelän tanssillinen akrobatianumero saa koomista kierrettä juuri esiintyjän omista äänitehosteista. Sampo Kurpan slapstick-numerot kokoavat sinänsä irralliset kohtaukset toisiinsa. Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla.

Kivun kautta kauneuteen

Festivaalin nimikkotaiteilijan ilma-akrobaatti Ilona Jäntin kahden teoksen ilta Namesake & Gangewifre poikkeaa festivaalin muusta ohjelmasta. Näihin sooloteoksiin ei ole rakennettu näkyviä rooleja tai narratiiveja, vaan keskiössä on yksi väline ja yksi virtuoosimainen esiintyjä.

Kantaesityksensä festivaalilla saavassa Namesake-teoksessa Jäntti tanssii eri kokoisilla roikkuvilla renkailla. Pienimpiin solahtaa jalka, suurin on jo parin metrin halkaisijoineen vaikuttava. Jäntin meditatiivinen ja hitaasti etenevä liike ei perustu toisistaan erillisiin temppuihin, vaan orgaaniseen olemiseen välineen kanssa.

Mukana on sattuman elementti: Kun rengasrivistö lähtee heilumaan, muuttuvat otteet sen mukaisesti. Jäntti rikkoo kiinnostavasti naispuoliseen ilma-akrobaattiin liittyviä odotuksia. Ei varpaiden ja nilkkojen aina tarvitse olla suorassa, (nais)akrobaatti voi roikkua rumastikin.

CIRKO4_Gangewifre

Gangewifre-teos muuntuu kulloisenkin esityspaikan mukaan ja koostuu tilaan ristiin rastiin viritetyistä ohuista köysistä. Jäntin tempoilu seinällä tai kevyen näköisesti katonrajassa liikkuminen luo vahvan illuusion keveydestä, jopa painottomuudesta. Kuitenkin, vaikka esiintyjän kasvot ovat levolliset, voin vain kuvitella, miten kipeää köysissä roikkuminen ja rimpuilu tekee.

Jollakin hämmentävällä tavalla, jättämällä tarinan pois ja keskittymällä vain tekoon, Jäntti onnistuu kertomaan jotain koskettavaa ihmisyydestä.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi