Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali 22.–23.5.2015

Uusi kirjallisuusfestivaali rantautuu Suomeen. Sylvi luki festarivieraiden uutuuskirjoja ennakkoon.

Uusi kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit panostaa kaupallisuuden sijasta sisältöihin, kun Savoy-teatteri täyttyy intiimeistä kirjallisuuskeskusteluista. Kansainvälisinä vetonauloina nähdään muun muassa Peter Høeg, Mihail Šiškin ja Lena Andersson. Sylvi teki ennakkokatsauksen neljään festarikirjaan.

etta_ja_otto_ja_russell_ja_james1

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015
333 s.

 ★★★★★ 

Kanadalais-brittiläisen Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James sijoittuu Kanadan preerialle. Tuon seudun luonto on kuin yksi henkilöhahmoista – niin vahvasti hiekka, pöly, pellot, heinät ja kuivat pensaat elävät tarinassa mukana.

Kirjan nimi paljastaa muut päähenkilöt. On 82-vuotias Etta, joka päättää eräänä aamuna lähteä vaeltamaan meren ääreen. On Etan aviomies Otto, joka löytää Etan jättämän lapun keittiön pöydältä ja joutuu opettelemaan elämään yksin:

Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.

On Oton lapsuudenystävä Russell, joka on aina rakastanut Ettaa ja unohtanut siinä sivussa elää omaa elämäänsä. Ja on James, puhuva kojootti, joka pitää Etalle seuraa tämän vaeltaessa merta kohti.

Hooperin kirja on ihana. Se on hyväntuulinen ja hyväsydäminen, sen lukeminen tuntuu samalta kuin kääriytyisi lämpöiseen, pehmoiseen vilttiin. Hooper kirjoittaa taitavasti pitkästä avioliitosta; valtavasta rakkaudesta ja huolenpidosta, mutta toisaalta myös kaipuusta olla yksin, kokea uusia asioita, tavoitella omia unelmia. Kirja tasapainoilee realismin ja maagisen välimaastossa, se tarjoilee nokkelasti vaihtoehtoisia juonipolkuja, se on kaikessa hempeydessään myös hieman anarkistinen. Yksi kirjan tärkeimmistä sanomista on se, että ikinä ei ole liian myöhäistä. Ei edes silloin, kun olet 82-vuotias ja muistisi pätkii niin pahoin, että joudut tarkistamaan vähän väliä oman nimesi taskuusi tungetusta lapusta.

Emma Hooper on paitsi kirjailija, myös akateemikko ja muusikko. Etta ja Otto ja Russell ja James -teoksessa onkin upea rytmitys, sen dialogi on terävää ja tiukka kappalejako paukuttaa eteenpäin kuin juna, jolla Otto tulee sodasta takaisin kotikyläänsä. Kirjan lopussa luvut ovat lyhyitä, vain pieniä tilannekuvia. Läpi kirjan mukana on kirjeitä, joita Etta ja Otto raapustavat toisilleen – ensin nuorina sodan aikana, sitten vanhoina Etan lähtiessä retkelleen.

Emma Hooper esiintyy Helsinki Lit -festivaaleilla lauantaina 23.5. klo 16.15. Hän keskustelee Maija Vilkkumaan kanssa, ja Hooper on luvannut myös musisoida esiintymisensä yhteydessä.

Maija-Kaisa Myllymäki

Kadotettujen hedelmätarha

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
Suom. Heli Naski
Atena 2014
283 s.

 ★★★★☆ 

Nadifa Mohamed piirtää synnyinmaansa Somalian muotokuvaa romaanissaan Kadotettujen hedelmätarha, joka sijoittuu Hargeisan kaupunkiin, vuoteen 1987. Taustalla liikkuu sisällissodan kasvava varjo. Historiallisesta romaanista ei kuitenkaan ole kyse, eikä tyypillisestä sodan ja kurjuuden kuvauksesta, vaan afrikkalaisista naiskohtaloista. Sodan läsnäolo on taustakohinaa, joka sanelee romaanin kolmen eri-ikäisen naisen kohtalon, määrittämättä sitä kuitenkaan kokonaan.

Kawsar on muistojensa keskellä elävä leski, joka on kokenut, elänyt ja nähnyt paljon. Kawsar on nähnyt Somalian elinkaaren, edustaen mennyttä. Kawsar on ollut onnellinen ja saanut paljon ennen kuin häneltä viedään kaikki. Nykyhetken kipu ja kaaos eivät kerro koko totuutta.

Filsan, nuori naissotilas, ilmentää nykyhetkeä. Filsan palvelee diktatuuria ja hallitsee väkivallalla ja pelolla, olematta itse kuitenkaan täysin vapaa sorrosta.

Deqo, koditon orpolapsi, murtautuu ihmisten hylättyihin koteihin, nukkuu heidän sängyissään ja syö heidän ruokaansa kuin Kultakutri konsanaan. Deqon itsepäinen voima selviytyä ja halu saada perhe edustaa uskoa tulevaisuuteen. Brutaalin todellisuuden keskellä Deqo pitää kiinni haaveistaan ja toiveistaan.

Heli Naskin suomennos tavoittaa Mohamedin taipuisan kielen vivahteet ja omintakeiset kielikuvat herkästi. Loppukädessä Mohamed palautuu teoksessaan sentimentaalisuuden uhallakin ajatukseen sitkeästi versovasta toivosta, joka löytyy ihmisten silmistä, ojentuvaan käteen tarttuvasta kädestä – halusta jatkaa eteenpäin. Hedelmäpuut kasvavat.

Nadifa Mohamad keskustelee Helsinki Litissä niin ikään somalialaistaustaisen kirjailijan Nura Farahin kanssa lauantaina 23.5. klo 15.00. He puhuvat kotimaastaan, identiteetistä ja kirjoittamisesta.

Heta-Maria Pyhäjärvi

Vailla_henkilokohtaista_vastuuta

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2015
332 s.

 ★★★☆☆ 

Lena Anderssonin viime vuonna ilmestynyt romaani Omavaltaista menettelyä esitteli lukijoille älykkään mutta rakkaudessa aivan toivottoman Ester Nilssonin. Ilmeisesti yksi kirja riutuvaa, epätoivoista ihmissuhdepeliä ei riittänyt, sillä uunituoreessa Vailla henkilökohtaista vastuuta -teoksessaan Andersson lyö jälleen märkää rättiä Ester-ressukan kasvoille. Kirjat ovat hyvin samanlaisia, ainoastaan Esterin rakkauden kohde on vaihtunut.

Nyt Esterin elämä pyörii näyttelijä Olof Stenin ympärillä – miehen, joka on naimisissa, mutta joka tuntuu kovin mielellään viettävän aikaa myös Esterin kanssa. Romaanin nimi viittaa Olofin raivostuttavaan ajatusmaailmaan: hän ei itse ole vastuussa mistään, hänelle vain tapahtuu asioita, Ester on se, joka houkuttelee hänet pahoille teille, hän ei oikeastaan ole edes osallinen koko suhteessa. Heti naimisen jälkeen Olof saattaa korostaa Esterille, ettei heillä itse asiassa edes ole mitään suhdetta.

Koko kuvio on jo aiemmasta kirjasta tuttua loputonta kissa ja hiiri -leikkiä. Ester haluaa uskoa, että Olof jättää vielä vaimonsa. Ester tulkitsee Olofin jokaista pientä liikettä ja lausahdusta, etsii todisteita siitä, että Olof on ihan näillä näppäimillä hakemassa avioeroa. Sillä miksi hän pettäisi, jos yhä rakastaisi vaimoaan?

Voi Ester, Ester. Sinun hyväuskoisuutesi on hurmaavaa ja ärsyttävää. Olofille tärkeintä on itse peli, jännitys. Hän kiinnostuu Esteristä aina silloin, kun Ester alkaa luovuttaa. Olof ei koskaan sovi mitään tarkasti, hän antaa Esterin odottaa, hän nauttii vallasta ja ihailusta.

Andersson on taitava ja tarkkanäköinen ihmismielen kuvaaja, ja Vailla henkilökohtaista vastuuta on näpsäkkä paketti. Mitään uutta se ei silti enää sano. Esterin kipuilukaan ei tunnu enää ihan niin aidolta ja koskettavalta kuin Omavaltaista menettelyä -kirjassa.

Lena Andersson keskustelee Jörn Donnerin kanssa Helsinki Lit -festivaaleilla lauantaina 23.5. klo 11.00. Keskustelun pääteemoina ovat rakkaus ja Ruotsi.

Maija-Kaisa Myllymäki

Varjopoika

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suom. Maija Kauhanen
Otava 2015
348 s.

 ★★½☆☆ 

August-palkittu ruotsalaiskirjailija Carl-Johan Vallgren alkoi kirjoittaa dekkaria hieman sattumalta, kokeillakseen jotain uutta – jännityskirjallisuuden luvatussa maassa moinen tulee mieleen varmasti monelle. Varjopojan varsin onnistunut alkukohtaus pohjautuu kirjailijan omaan elämään. Pieni poika on isänsä ja pikkuveljensä kanssa metroasemalla. Isä ahtautuu hissiin rattaiden kanssa, mutta poika haluaa mennä portaita. Paikalle tulee tuntematon nainen, joka tarjoutuu kulkemaan portaat pojan kanssa, katsomaan tämän perään. Pienen empimisen jälkeen isä suostuu. Se on viimeinen kerta, jolloin hän näkee poikansa.

Vallgrenille itselleen kävi näin – sillä erotuksella, että hän ei suostunut tuntemattoman naisen ehdotukseen vaan käski poikansa hissiin. Tapahtuma jäi kuitenkin pyörimään kirjailijan päähän: mitä olisi voinut tapahtua?

Näköjään monenmoista. Perhedraamaa, juonittelua, voodoota, salaisuuksia, huumehörhöjä, veroparatiiseja, salasuhteita, tietomurtoja, puolustusvoimia, arveluttavia huumauskokeita. Ja ruumiita, paljon ruumiita. Vallgren kieputtaa tarinaa sujuvasti eteenpäin, mutta lukijalla on olo kuin supermarketissa: Liikaa kaikkea! En osaa päättää, mihin tarttua! Ei ole totta, vielä tällainenkin juttu!

Ehkä uskottavuus onkin ihan yliarvostettua. Tai ehkä ei.

Lukijan, joka ei jaksa laukata yhä uusien juonikuvioiden perässä, Varjopoika jättää kylmäksi. Alkukohtauksen lisäksi parasta kirjassa on omintakeinen dekkaripäähenkilö Danny Katz, joka on paitsi äärimmäisen älykäs, myös narkkari. Lähes suloista on se Vallgrenin kuvaama vahva ystävyys, joka vallitsee Katzin ja hänen kahden vanhan huumekaverinsa Jorman ja Evan välillä.

Varjopoika on ollut jättimenestys maailmalla. Jatkoa on tietysti luvassa.

Vallgren kertoo Varjopoika-kirjastaan Helsinki Lit -festareilla perjantaina 22.5. klo 19.45.

Maija-Kaisa Myllymäki

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi