Hirsipuu

"Jos elokuvalla on sisältö, sen voi tiivistää näin: kaikki ovat kusipäitä ja ansaitsevat kuolla."

(The Gallows, USA 2015)
O: Travis Cluff, Chris Lofing
N: Cassidy Gifford, Pfeifer Brown, Ryan Shoos, Reese Mishler
K16
Ensi-ilta 24.7.2015

 ★★☆☆☆ 

Tyhmä ja tyhjäpäinen.

Kauhuelokuvissa on usein nähty subversiivisiä elementtejä, tiedostamattoman kapinaa yliminää eli yhteiskuntaa kohtaan. 1970-luvun Hollywoodin liepeillä tehdyssä kauhuelokuvassa ajatus eli ehkä kirkkainta vaihettaan. Tobe Hooperin ja Wes Cravenin halpikset kertoivat omaa karua kieltään amerikkalaisen yhteiskunnan hajoamisesta. Ydinperheisiin sisäänrakennetut jännitteet purettiin sellaisissa elokuvissa kuin Texasin moottorisahamurhat ja The Hills Have Eyes.

Seuraavalla vuosikymmenellä kauhuelokuva muuttui konservatiivisemmaksi. Elokuvissa alettiin näyttää, miten Freddy Kruegerin ja Jasonin kaltaiset sarjamurhaajat tappavat teinejä rangaistuksena siitä, että heitä kiinnosti esiaviollinen seksi. 1980-luvun kauhuelokuvat on usein nähty ilmentymänä vuosikymmenen reaganilaisesta diskurssista, joka antoi mahdollisuuden myös nationalismille ja väkivaltaiselle machoilulle.

Kauhuelokuva elää 2010-luvulla vahvaa renessanssia. Mutta mitä elokuvat kertovat meille maailmasta? Minkälaisia ideologioita ne kannattavat?

Ilmeisesti on pakko sanoa: ne eivät kerro maailmasta mitään eivätkä kannata minkäänlaisia ideologioita.

Todistuksena tästä on pienimuotoiseksi hitiksi noussut halpispelottelu Hirsipuu, joka liittyy Blair Witch Projectin synnyttämään alalajiin. Elokuva on melkein kokonaan kuvattu pienellä videokameralla sekä kännykkäkameroilla, joita näyttelijät käytännössä kantavat koko ajan mukanaan, milloin eivät laske niitä pöydälle tai lattialle. Tehokeino on parhaimmillaan jännittävä, kun kuvasta ei aina näe, mitä siinä tapahtuu. Parin vuoden sisällä se alkaa kuitenkin näyttää jo kuluneelta – ellei ole sitä jo.

Hirsipuun alussa katsotaan huonoa VHS-kuvaa 20 vuotta vanhasta koulun teatteriesityksestä, jonka aikana kuolee hirtettynä yksi näyttelijöistä. Nykyajassa samaa näytelmää tehdään uudestaan, ja yllätys yllätys, kaikki ei sujukaan hyvin. Elokuvan alkupuolisko on vielä kiinnostavaa seurattavaa, kun luokan suupaltti kuvaa teatteriharjoituksia videokameralla ja kommentoi suorasukaisesti, eli käytännössä kiusaa muita näytelmän tekemiseen osallistuvia. Kun suupaltti ja kolme muuta teiniä jää kouluun yöllä lukittujen ovien taakse haamun teurastettavaksi, elokuva muuttuu tavanomaisemmaksi.

Hirsipuu on hämmästyttävän tyhjänpäiväinen elokuva. Jos sillä on sisältö, sen voi tiivistää näin: kaikki ovat kusipäitä ja ansaitsevat kuolla. Jos joku elokuvan henkilöistä ei kiusaa muita, hän on muuten rasittava. Osa on pelkästään tyhmiä. Yhtään myönteisesti kuvattua ihmistä Hirsipuussa ei ole. Tyhmässä lopussa paljastetaan, että kaikkein kamalin on itsetietoinen draamakuningatar. Mitään varsinaista ideologiaa tässä ei ole, sillä ajatusta ei liitetä mihinkään ahtaan tarinan ulkopuoliseen. Yhdessä kohtauksessa esille vedetään mahdollisuus, että kaiken takana olisikin yhden päähenkilön isä, mutta asia unohdetaan käytännössä saman tien.

Tästä huolimatta on pakko sanoa, että Hirsipuussa on muutamia aidosti säikäyttäviä kohtauksia. Onneksi elokuva on myös lyhyt, alle puolitoista tuntia.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi