Midnight Sun Film Festival, Sodankylä, 10.–14.6.2015

"Havahdun tietoiseksi läsnäolostani, kun Leigh lähtee liikkeelle, ja ohi kulkiessaan katsoo minua lempeillä silmillään ja hymyilee ja nyökkää minulle."

Sodankylän elokuvajuhlien juhlavuoteen sisältyi hieno elokuva, kiusallinen musikaali ja Mike Leighin hymy.

Olen ensimmäistä kertaa Sodankylän filmijuhlilla. Tämä 30. juhlavuosi on selkeä aikakauden jakaja. Ensikertalaisena en tunne kuuluvani vanhaan enkä uuteen aikaan. Henkisesti miellän kuitenkin kuuluvani vanhaan ryhmään, sellaiseen, joka ahmii intohimoisesti elokuvia ja keskustelee näkemästään ja kokemastaan, joka on läsnä täysillä.

Ehkä tästä aikakauden murroksesta johtuen oloni on kuitenkin ulkopuolinen alusta loppuun saakka, vaikka ei olisi syytä. Kaikki käytännön asiat järjestyvät hämmentävän helposta. Matkatoverini onnistui onnekkaasti viime hetkillä varaamaan läheisen leirintäalueen mökin jonkun toisen peruutuksen takia. Muutenkin festivaalihenkilökunta ja muut ihmiset ovat ystävällisiä ja lupsakoita. Ei ole pipo kireällä kellään, ainakaan se ei näy päälle.

Ihmisiä on paljon. Sen huomaa lähinnä esitysten alussa. Jonot esityksiin ovat valtavat. Esitysten välillä tulee vain norkoiltua ja etsittyä ruokapaikkoja. Tietysti on kauhean kylmä, tuuli nostelee telttojen helmoja korkealle. Haluaisin oikeastaan vain nukkua, sillä kylmyys kangistaa, jalat hiertyvät rakoille, selkä kiukuttelee, sääskiä ei sentään ole vielä.

Mielessäni velloo epämääräinen jäähyväisten tuntu ja privaattielämän huolet, jotka eivät meinaa hellittää koko festivaaliaikana aikana otettaan. Kipeät muistot edesmenneistä estävät minua pääsemästä siihen johonkin tunnelmaan, taikaan, jota niin moni Sodankylän kävijä on hehkuttanut.

Esityksissä nämä ärsykkeet jäävät taka-alalle. Saksalaisen ohjaaja Christian Petzoldin Phoenixin ensiesitys Suomessa saa toden teolla unohtamaan pienet nirhut ja kolotukset. Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin, jossa keskitysleiriltä pelastunut, kuolleeksi luultu, muusikkonainen etsii miestään. Miehen kerrotaan kuitenkin ilmiantaneen vaimonsa kuolemanleirille. Elokuvassa minusta merkityksellisintä on aina sen loppu. Tässä se oli tehty mitä hienoimmalla tavalla. Ehdottoman loistava elokuva ahdistavasta aiheesta.

Elokuvan jälkeen jää harras ja mietteliäs olo. Käymme syömässä toriruokaa, kiertelemme alueella, kuuntelemme hetken, kun hurmaava DJ Tixa ihastuttaa taas uutta sukupolvea omintakeisella tyylillään Yleisradion pystyttämän rantasaunan ja paljun luona. Paljussa polskuttelee hilpeitä nousuhumalaisia nuoria miehiä. Uutta festaripolvea selvästi.

Nuorisolaisia matkalla ylen rantasaunalle dj Tixaa kuuntelemaan, hengailemaan saunaan ja paljuun kenties.
Nuorisolaisia matkalla ylen rantasaunalle DJ Tixaa kuuntelemaan, hengailemaan saunaan ja paljuun kenties.

Kuulen kuitenkin kuiskailtavan, että Peter von Baghin muisto leijuu vahvasti festivaalin yllä. Vaikka en ole hänen aikanaan käynyt filmijuhlilla, tunnen itsekin tuon tunnelman, se on haikea.

Keväällä edesmennyt ystäväni oli myös konkarikävijä Sodankylässä. Peter von Baghin aikalaisia ja työtoverina useissa elämänvaiheissa. Hänen muistonsa vallitsi oman festivaalikokemukseni yllä ja ympärillä. Hän oli yleensä kutsuvieraana tai työtehtävissä. Viime vuonna hän totesi, että hän on tainnut jo Sodankylänsä käydä, ja valtuutti poikansa ja minut manttelinperijöikseen filmijuhlien kävijäksi. Ystäväni arvosti suuresti Milos Formania, joka vieraili Sodankylässä vuonna 2008.

Ystäväni kertoi nauraen tarinaa, kun hän ja Forman olivat istuneet tuolloin iltanuotiolla makkaraa paistamassa hiljaisuuden vallitessa. Harras tunnelma sähköistyi kipinöiksi, kun kesken makkaranpaiston heidän makkaransa olivat koskettaneet toisiaan. Rakastan tätä tarinaa, jossa proosallinen makkara muuttaa tunnelman hetkeksi sähköiseksi, taianomaiseksi ja kipinöiväksi. Taikaa ja kipinää on hehkuttanut moni muukin Sodankylän kävijä, mutta itse en sitä löydä.

Valumme hyvissä ajoin istumaan Ison Teltan edustalle odottamaan kotimaista uutuusmusikaalia. Nuorten miesten hauska höpöttely ja nousuhumalainen läpänheitto kuulostaa virkistävältä. Nämä noin kolmekymppiset nuormieliset tuntuvat ottavan festareilta kaiken irti. Humalasta humalaan vaikuttaa olevan monenkin kulkusuunta. Vähintään taskumatti on vakiovaruste.

Välissä katsotaan elokuvia, mutta ne menevät iloisesti sekaisin eivätkä nuorukaiset muista nimiä ohjaajien tai elokuvien nimiä, mutta hilpeästi ja positiivisesti suhtautuvat. Katsomiskriteeriksi riittää: ”Se ohjaaja vaikuttaa niin symppikseltä, vaikken mä siitä mitään tiedäkään.” Kaikki elokuvat käydään läpi termein ”siinä joku perhe kipuilee, kun tulee ero” ”pariskunta kipuilee eron partaalla” aina joku kipuilee leffoissa, mutta sehän kuuluu elämään, kuten nousevan humalan tahtiin hupeneva mäyräkoira. Päivän kossukin oli korkattu. Seurueella oli keskenään myös eriäviä näkemyksiä nähdyistä elokuvista, eikä ihme, sillä he puhuivat iloisesti keskenään eri elokuvista, mutta eipä sekään kai haittaa. Heitä tuntui kiinnostavan enemmän festarien oheistapahtumat ja potentiaalisten julkisuuden henkilöiden bongaaminen.

sodisjonoa

Myöhemmin kuulen, että elokuvajuhlassa on tänä vuonna rikottu kävijäennätys. Katsojamäärät nousivat edellisvuodesta noin 15 %, joka tarkoittaa karkeasti noin 30 000 katsojaa. Ei ihme, että jonoja riitti. 28 näytöstä myytiin loppuun. Toivottavasti festivaalit eivät kuitenkaan ole muuttumassa jättimäisksi örvelöfestareiksi.

Sodankylän päävieras, ohjaaja Mike Leigh seisoo vihreissä housuissaan Ison Teltan edessä noin 1,5 metrin päässä minusta. Koska jotenkin koko ajan yhä otaksun olevani näkymätön ulkopuolinen, tuijotan häntä pölvästinä kuin patsasta, hyvä etten kosketa tätä viehättävää puutarhatontun oloista miestä. Hän kyllä katsoo uteliaasti takaisin. Havahdun tietoiseksi läsnäolostani, kun Leigh lähtee liikkeelle, ja ohi kulkiessaan katsoo minua lempeillä silmillään ja hymyilee ja nyökkää minulle. Ehkä tämä olikin se minun maaginen festivaalihetkeni. Maaginen makkaratikkukohtani, vaikkei se kokemuksena tai tarinana lähellekään samalle tasolle yletä.

Viimeiseksi nähdyksi elokuvaksi jää kotimainen uutuus, elokuussa ensi-iltaan tuleva Oskari Sipolan ohjaama musikaali Ollaan vapaita. Elokuva kertoo kolmikymppisistä aikuisista, jotka kipuilevat elämän peruskysymysten äärellä. Laulujen säveltäjinä on iso liuta eri yhteyksistä nimekkäitä muusikoita. Elokuva on epätasainen. Välillä hauska, välillä äärettömän kiusallinen. Isossa Teltassa on selvästi liuta ihmisiä, jotka eläytyvät elokuvaan innolla väliaplodein ja naururemahduksineen. Itse en vakuutu. Maria Ylipää laulaa kauniisti. Nähtäväksi jää, jäävätkö nämä biisit elämään klassikkoina tulevaisuudessa. Vaikea kuvitella, mutta minua nuoremmat saattavat innostuakin.

Joen toiselta puolelta matkalla yömajaan kuuntelen, kun Sam Huber esilaulattaa innokasta väkeä Isossa Teltassa Purple Rain -illassa.
Joen toiselta puolelta matkalla yömajaan kuuntelen, kun Sam Huber esilaulattaa innokasta väkeä Isossa Teltassa Purple Rain -illassa.

Paljon elokuvia jää kokematta. Näistä eniten kaihertaa loppuunmyyty Sam Huberin Purple Rain -karaoke, johon en ole älynnyt hankkia lippuja ajoissa, ja Suomi-Filmi-Sing-Along, joka oli päivää ennen Sodankylään saapumistani. Tällaiset ovat uniikkeja yhteisökokemuksia, joita ei voi katsoa uudelleen. Vaikka en ollut Purple Rainia Isossa Teltassa kokemassa, osallistun siihen mielessäni ulkopuolella. Majapaikkaani kulkiessani teltasta raikuu riemukkaita kiljahduksia ja Huberin yleisöä lietsovia välihuudahduksia joen toiselle puolelle saakka. Vaikken ole tilaisuuden sisäpuolella läsnä, riemuitsen ja hörähtelen vastarannalla hymy korvissa. Esilaulaja ja yleisö ovat niin liekeissä. Luulen, että minäkin olisin ollut.

Leirintäalueen mökissä nukahdan kuitenkin tyytyväisenä paksuun uneen keskiyön auringosta huolimatta ja herään aamulla edelleen aivan väsyneenä ja selkä vihoitellen. Kokemuksesta tiedän, ettei vähän väliä kipuillut selkäni tule kestämään enää yhtään istuntoa Isossa Teltassa. Iskias vie selkävoiton, palautan lippuni ja suuntaamme kotimatkalle lainkaan kipuilematta. Jälkeenpäin ihastelen ja ihmettelen muiden kävijöiden kuvia, joissa ollaan ikään kuin taikapiirin sisällä, keskiyön auringon paisteessa, kaiken keskiössä, monissa tapahtumissa, sosiaalisena. Olimmeko samoilla festivaaleilla? Pohjoisessa asuneena keskiyön aurinko on ainakin minulle liian tuttu luomaan taianomaisuutta, muu taika pitänee kokea toiste.

Neuvoni seuraavalle kävijälle: Hyvin järkevä ja lämmin vaatetus. Kärsivällisyyttä ja letkeää mieltä jonotukseen. Kaikkien vähänkin selkäkipuun taipuvaisten henkilöiden on syytä aloittaa keskivartalon syvien korsettilihasten päivittäinen harjoittaminen jo nyt. Taskumatillinen vahvaa alkoholia on syytä varata lämmikkeeksi ja lääkkeeksi povitaskuun. Niin ja hyvä kamera yleisien tunnelmakuvien taltiomiseen.

 

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi