HIM, Klubi, Turku 17.8.2015

"Välispiikit sikseen, annetaan musiikin puhua!"

Raastavan rakkauden Heartagram-planeetalla virtasivat vahvat tunteet – ja hiki.

Bändirakkauksia tulee ja menee. HIM-rakkaus on tullut elämääni jäädäkseen. Intensiivinen tykkäilyni alkoi vuonna 1997. Olen käynyt kyttäämässä bändin keikkoja Lontoossa, Virossa, Suomessa – en edes tiedä, kuinka monta kertaa. Palvovat tunteeni yhtyeen laulaja Ville Valoa kohtaan ovat aiheuttaneet vuosien varrella kärhämää parisuhderintamallakin. Ei voi mitään. Villevalotus on niin oleellinen osa minua, etten pystyisi kuvittelemaan eläväni ilman tuota sydäntäni läkähdyttävää lisämaustetta.

Maailmanmainetta runsaasti niittänyt HIM ei ole lähivuosina juurikaan suomalaisilla klubeilla soitellut. Nyt yhtye kuitenkin ilahdutti fanejaan pienimuotoisella elokuisella klubikiertueellaan Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa. Onnekkaita olivat he, jotka ehtivät lippunsa ostamaan, keikat kun myytiin jälleen kerran ennätysajassa loppuun.

Keikkapaikalle Turun Klubille oli saapunut paljon monen ikäisiä naisia, mutta näytti yleisöstä löytyvän jonkun verran miekkosiakin. Hiki virtasi jo ennen keikan alkamista. Perhoset lepattelivat vatsanpohjassani ja vaikka missä. Lavalle saapui HIM-bändikaarti kitaristi Mikko “Linde” Lindström, basisti Mikko “Mige” Paananen, kosketinsoittaja Janne “Emerson Burton” Puurtinen sekä bändin tuore rumpali Jukka “Kosmo” Kröger. Sitten räjähti! Yhtyeen laulaja ja suvereeni keulahahmo Ville Hermanni Valo astahti lavalle. “IIIIIK!!!!” huusimme kurkkusuorana.

IMG_8037

Annoin itselleni luvan antautua Valon vietäväksi ja unohtaa kaiken muun. Tätä rakkaudellista palvontaa sainkin harjoittaa parisen tuntia melkoisessa hittikimaravirrassa.

Ville Valon lavakarisma on aina ollut vertaansa vailla. Uransa alkuaikoina punaviinipullo jos toinenkin sujahti lavalla hänen nieluunsa suuren savukemäärän kera. Tuhansien kieltojen maassamme noiden nautintoaineiden siemailu lavalla ei taida olla enää kovinkaan suotavaa, mutta ilman vinkkua ja röökiäkin hänen vähäeleinen esiintymisensä vangitsi. Hänen jokainen keinahtelemansa liikahdus tihkui seksiä, kuten myös kasvojensa ilmeet hänen luritellessaan raastavia rakkaustarinoita. Valon ääniskaala on vertaansa vailla; milloin mies karjui kuin kovin kuolometallimörssäri konsanaan, milloin taas hänen pehmeä äänensä hyväili korviamme silkkisellä otteellaan. Keikkamiksaaja ei takuulla päässyt illasta helpolla!

Lavalla vaikutti olevan leppoisa, suorastaan leikkisä tunnelma. Siinä missä kosketinsoittaja ja rumpali jäivät taustalle, varastivat basisti Mige ja kitaristi Linde aika ajoin show’n. Mikäpäs siinä. Ammattitaitoista, upean kuuloista yhteissoittoa ja äärimmäisen viihdyttävää lavalla teutarointia. Keikka oli kokonaisuudessaan tiivistunnelmainen. Välispiikit sikseen, annetaan musiikin puhua!

Musisointi pyörähti käyntiin ilman sen kummempia seremonioita Buried Alive By Love -hitin tahtiin. Tuntui uskomattomalta olla näin intiimissä klubitilanteessa suurimman idolini esiintyessä vain muutaman metrin päässä. Onko tämä edes tottakaan?

Heti seuraavaksi kuultu Poison Girl nostatti pikkuisen itkutuhrua silmiini. Kyllä, olisin myrkkytyttösi vaikka heti. The Kiss of Dawn ei ole minua kappaleena juurikaan säväyttänyt, mutta nyt sen kuullessani sähköä virtasi kroppaani. Eipä ole ennen myöskään perusrenkutuksena pitämäni Pretending minua suuremmin hetkauttanut – olin esityksen edessä täysin aseeton. Oli turha edes yrittää teeskennellä, ettenkö rakastaisi. Kappaleet Into the Night, Killing Loneliness ja Scared To Death menivät samassa huumassa.

Sen jälkeen vaivuin rakkausmetallipsykoosiin, kun Your Sweet 666 ja Join Me in Death kajahtivat ilmoille. Viimeistään tässä vaiheessa Klubi muuttui tummanpuhuvan rakkauden taikaplaneetaksi. Tämän jälkeinen rokkiviisu Bleed Well tanssitti vimmatusti. Bändi ei antanut yleisölleen armoa, vaan jatkoi ravisteluamme: biisit In Joy and Sorrow, All Lips Go Blue, The Sacrament sekä Rip Out the Wings of A Butterfly tulvahtivat korvillemme.

What a wicked thing to do, to let me dream of you”, lauleskeli Valo Chris Isaak -coveria Wicked Game tietäen, että hän olisi saanut sormiaan napsauttaen usean paikalla olleista lakoamaan polvilleen. Kuinka sopivaa, että tätä seurasivat kappaleet Heartkiller, Heartache Every Moment ja Tears On Tape. Huh, voisinko jo hetken hengähtää? Enpä näköjään, sillä Right Here in My Arms ja The Funeral of Hearts jatkoivat tuhannen hitin putkea. Sitten se tuli: When Love and Death Embrace ja iso itku. Kauneinta. Voisin nyt kuolla onnesta. Vaan onneksi en sitä tehnyt, sillä encorena paukahti vielä täydellinen loppurytistys, Billy Idol -cover Rebel Yell.

Poistuin keikkapaikalta salaperäisesti hymyillen. Kiitos ja moi.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi