Kamarimusiikkituristina kotikonnuilla

"Sain kokea säväyttäviä, pysäyttäviä, surullisia ja tunnelmaltaan tummia musiikkihetkiä pitkin festivaalia. Huumaannuin harva se hetki."

Kuvat: Kirsi Kissmyassinger
Konserttikuvat: Kuhmon Kamarimusiikin arkisto
Kuhmon Kamarimusiikki 12. – 25.7.2015

Festivaali vaivutti kuulijan ihanan kirpeään klasaritranssiin ja pisti suunnittelemaan muuttoa Buenos Airesiin.

Lapsuuden kotipaikkakunnallani Kuhmossa levoton mieleni muuttuu viilipyttymäisen rauhaisaksi. Samanlainen vaikutus minuun on myös klassisella musiikilla. Mitähän tapahtuisi, jos yhdistäisin nämä kaksi rauhoittavaa elementtiä yhdeksi kokemukseksi? Päätin kokeilla asiaa ja hyppäsin mukaan Kuhmon Kamarimusiikin pyörteisiin. Festivaali järjestettiin nyt Kuhmossa 46:tta kertaa. Tänä vuonna festivaalin läpileikkaavana teemana oli aika.

Välillä konserteissa istuskeltiin lapsuuden ja nuoruuden lähteillä, kun taas toisena hetkenä kuulijat pääsivät hyppelehtimään vuodenajasta toiseen. Maailman alkua ja loppua ei myöskään unohdettu. Ohjelma oli monipuolinen ja mahdollisti erilaisten konserttipolkujen luomisen omien mieltymysten mukaan.

 

FullSizeRender-5

Halusin kulkea festivaalimatkaani synkkyyden ja surumusisoinnin viitoittamalla tiellä. Pitäähän konserttien mieltäni vahvalla otteellaan liikautella! Koska en ole kovinkaan harjaantunut tämän musiikkilajin asiantuntija, turvauduin Kuhmon Kamarimusiikin viralliseen Iltasoitto-julkaisuun, jossa oli kuvailtu varsin tarkasti jokaisen konsertin anti kuin päivän ateriat seisovassa pöydässä konsanaan. Kätevää! Tämä helpotti kummasti kaltaiseni klasarimoukan konserttikalenterin suunnittelua. Konserttien raakkauksessa korvaamattomana apuna toimi myös festivaalin lehdistöpäällikkö Juhani Koivisto.

Festivaaliviikot antoivat niin paljon upeita kokemuksia, että niistä voisi kirjoittaa kokonaisen rakkausromaanin: ystävällinen ja toimelias festivaalihenkilökunta, jonka ansiosta festivaali oli loistavasti toimiva kokonaisuus, kävelyretket kauniissa rantamaisemissa konserttien jälkeen ja istuskelut intiimissä festivaaliajaksi avatussa Salakamarissa, jossa sai nautiskella juoma- ja ruoka-antimista vaikkapa tunnelmallisen nuotion äärellä. Muutamat konserttikokemukset kaikessa vaikuttavuudessaan nousivat kuitenkin ylitse kaiken muun.

Maailmanloppu jumppasalissa

Intensiivinen kamarimusiikkimaratonini lähti käyntiin kärvistelemällä maailmanlopun tulisissa tunnelmissa, kun konsertti Harmageddon: ajan loppu 2000 – 2012 12.12. klo 12 kajahti ilmoille maanantain (13.7.) myöhäisillassa Kontion koulun jumppasalissa. Tuo sali herätti eloon muistoja traumaattisista ala-asteen aikaisista telinevoimistelutunneistani. Pystyin edelleen haistamaan vuosien aikana valuttamani tuskanhien.

Arvelin heti konsertin alkaessa, että tämä tulee olemaan koko festivaalikimarani järkälemäisin kokemus, niin monta asiaa sekoittui samaan tunnesoppaan. Olin oikeassa. Kuulijakunta istui pakkaantuneena oransseille muovipenkeille. Ikkunat oli pimennetty. Tuijotin lähes hypnoosissa Marcelo Nisinmanin bandoneonin venymistä ja supistumista Nisimanin sovittaman Astor Piazzollan sävellyksen La fin del mundo (1963) tahtiin. Kuin maapallo vaikeroimassa viimeisillään. Maagista.

Upeaäänisiä kuorokokoonpanoja laulamassa Carlo Gesualdon teosta Tenebrae factae sunt (1611) ja Franz Schubertin säveliä kappaleen Chor der Engel D. 440 (1816) muodossa. Kylmiä väreitä. Hiljaisuutta. Hurmaantuneita hurrauksia, jopa jalkojen paukuttelua. Maailma ympäriltäni katosi. Hyvältä tuntuvalla tavalla ahdistava leijumiskokemus. Maailmanlopun nitinää ja pauhua. Kylmiä väreitä, itkujakin. Illan päätti italialaisen kitaravirtuoosin Alberto Mesircan toivoa herättävä ja kertakaikkisen ällistyttävä versio Jimi Hendrixin kappaleesta Purple Haze (1966). Järisyttävä konsertti.

Sulateltuani maailmanlopun tunnelmia muutaman päivän palasin takaisin konserttimaratonilleni. Sain kokea säväyttäviä, pysäyttäviä, surullisia ja tunnelmaltaan tummia musiikkihetkiä pitkin festivaalia. Huumaannuin harva se hetki. Aistini hamusivat uusia musiikkielämyksiä ja niitä sainkin päivittäin useiden konserttien annoksena. Pitäydyin synkkyyden tiellä, mutta tein toki sukelluksia muihinkin tunnetunneleihin.

Klasarimaailman Jimi Hendrix sekä upea Romina Basso

Liekö Alberto Mesirca tehnyt maailmanlopun maanantaina minuun niin suuren vaikutuksen, että huomasin kerta toisensa jälkeen istuvani konserteissa, joissa hän oli soittamassa. Suotta tuo noin kolmekymppinen kitaravirtuoosi ei ole niittänyt mainetta maailmalla, saaden työstään myös useita palkintoja ja tunnustuksia.

Näkymättömät maailman puutarhat –konsertissa Kuhmon kirkossa (16.7.) kuultiin Adagio Aranjuez -kitarakonsertosta (1939), jonka luomisen innoittajana Joaquin Rodrigolle on toiminut Filip II:n 1500-luvulla rakennuttamat Aranjuezin kuninkaallisen kevätpalatsin puutarhat. Teosta soitti seitsemän hengen kokoonpano, jossa myös kitaristi Mesirca oli mukana. Hänen herkillä sormillaan tuntui olevan suora yhteys tunnekeskukseeni. Itketti. Tunnelma oli kuin jumalanpalveluksessa. Minun jumalani oli nyt tuo klasarimaailman herkkä vastine Jimi Hendrixille.

 

ROMINA BASSO & ALBERTO MESIRCA

Mesirca-maniani vahvistui vahvistumistaan. Pakko kuulla lisää – ja seuraavana iltana kuulinkin häntä Yövartio-konsertissa, joka oli usean tunnin mittainen ja tapahtumana varsin ihana tapa viettää perjantai-iltaa. Mesirca oli mm. säestämässä kitarallaan italialaista mezzosopraano Romina Bassoa, naista, jonka karisma hyökyi jokaiseen Kuhmo-talon Lentua-salin koloon. He esittivät kokoelman herkkiä tulkintoja: Federico García Lorcan Nana de Sevilla ja  Las morillas de Jaén (kokoelmasta Kolmetoista espanjalaista kansanlaulua, 1929). Lisäksi he esittivät Joaquin Rodrigon upean taideteoksen Adele (1951).

Rominan ääni aukaisi itkukanavani sepposen selälleen. Mitkä laulunlahjat Rominalla onkaan! Palvoin välittömästi tuota naista. Uskomaton energia. Vangitseva lavapresenssi. Hullaantuneesta taputtelusta päätellen esitystä rakasti myös muu yleisö. Rominan esittäessä Henri Sigfridssonin pianosäestyksellä David Macbriden teosta Noche (1953) olin lopullisesti myyty. Hän lauleskeli mm. Siriuksen lapsista. En välttynyt kyyneleiltä taaskaan. Kurkkua kuristi. Avaruusmatka parhaimmasta päästä.

Suuria tunteita, suuria säveltäjiä

Ikimuistoisia hetkiä koin myös siunauskappelin rauhassa. Yhtenä lauantai-iltana pääsin synkistelemään siunauskappeliin J.S Bachin sävelten tahtiin, jolloin sisuksissani liikahti ihanan isosti. Suuria tunteita koin myös Zodiac eläinrata -teemaisessa urkumusisointiin keskittyneessä konsertissa viikkoa myöhemmin. Otteet Karlheinz Stockhausenin teoksesta 12 eläinradan merkkiä (1975) urku- ja oboe-yhdistelmänä säväyttivät syvästi. Käsittämätön tunnelma. Ajan- ja paikantajun totaalinen kadottaminen tapahtui jälleen.

IMG_5639

Jean Sibeliuksen syntymästä on kulunut 150 vuotta, ja juhlavuosi noteerattiin myös festivaaliohjelmistossa. Nautin erityisesti Kuhmo-talolla järjestetystä Ainolan hiljaisuus –konsertista. Se päättyi baritoni Jaakko Kortekankaan upeaan laulutulkintaan Jean Sibeliuksen teoksesta Kom nu hit, död (1957). Esitys oli niin pysäyttävä, että oli vaikeata nousta penkiltä ja poistua konserttisalista. Vetihän vakavaksi.

Kampesin itseni kuitenkin vessaan. Tuolla naistenhuoneen jonossa havahduin jossain vaiheessa siihen, että joku siveli hiuksiani. Käänsin kasvoni hitaasti sivulle. Mitä ihmettä tapahtuu? ”Sinulla on ihanat hiukset, ne suorastaan huutavat kosketusta!”, naukaisi minulle joku tuntematon vanhempi naishenkilö silmät säkenöiden. Lieneekö kamarimusiikilla näinkin vapauttava vaikutus ihmismieleen?

Astor Piazzollan sävellyksiä kuultiin festivaalilla useampaan otteeseen. Teokset ovat festivaalikansan suuressa suosiossa. Lieneekö niissä jotain vastustamatonta energiaa, joka vetää kuulijat konsertteihin magneetin lailla? Miellyttävin Piazzolla-veto oli mielestäni festivaaliohjelmiston viimeisen konsertin viimeinen numero, jolloin kuultiin Buenos Airesin neljä vuodenaikaa (1965-69). Kokoonpanossa tuolloin, kuten muinakin Piazzolla-hetkinä oli liuta arvostettuja muusikkoja: Marcelo Nisinman (bandoneon), Daniel Rowland (viulu), Alberto Mesirca (kitara) ja Zoran Marković (kontrabasso).

Pianistina soitteli tällä kertaa suomalainen lahjakkuus Heini Kärkkäinen. Toivoin, että minulla olisi käytössä taaksepäinkelaus- ja paussinappulat. En halunnut tämän ilottelun ikinä päättyvän! Lisäksi aloin suunnittella muuttoa Buenos Airesiin. Niin houkuttelevilta kaikki vuodenajat tämän viihdeviisikon soittamana tuntuivat.

IMG_5560

Koin festivaalin aikana myös jalat alta vieneen romanssin. Sydämeni valtasi Vierailija, jota kävin silmät rakkaudesta soikeana moikkaamassa päivittäin. Kyseessä oli eräs Kuhmo-talon aulassa olleen Antti Tantun mustanpuhuvan taidenäyttelyn Elämän taakka ja arvoitus puupiirroksista. Tanttu on yksi suomalaisen grafiikan keskeisiä taiteilijoita ja hänen siluettihahmojaan on kuvattu vaikuttaviksi ja arvoituksellisiksi.

Minulle kerrottiin kiehtova tarina tervapääskyistä, jotka eivät kosketa maata lainkaan, vaan elävät elämänsä ilmassa liihotellen. Kuhmon Kamarimusiikki nosti minut ilmaan ja jätti tervapääskymäiseen tilaan. Minulla ei ole mikään kiire palata takaisin maanpinnalle.

Piazzolla-tulkintaa, Stift Festival 2014 (Marcelo Nisinman, Daniel Rowland, Natacha Kudritskaya, Alberto Mesirca & Zoran Marković

 

 

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi