Kellarista terapiaan:
Espoo Ciné 2015

"Kellareissa lymyää torvisoittajia, käärmeitä, masokisteja, hakaristejä, vauvanukkeja ja rasisteja aseiden kanssa."

Sylvin tiimi valikoi neljä kiinnostavaa elokuvaa huomenna alkavan Espoo Ciné -festivaalin ohjelmistosta. Mukaan osui niin hämmentävä dokkari kellareista kuin vampyyrien terapiasessiokin.

In the Basement
(Itävalta 2014)
O: Ulrich Seidl
K-18

 ★★★★½ 

Mitä ajattelet, kun ajattelet itävaltalaista kellaria? Luultavasti Elisabeth Fritzliä, 24 vuotta kellarissa viettänyttä naista, jonka hänen isänsä Josef Fritzl säännöllisesti raiskasi ja jolle hän synnytti myös useita lapsia.

Ulrich Seidlin dokumentti In the Basement vie itävaltalaisiin kellareihin, mutta ei käsittele Fritzlin perheen tragediaa. Vaikka ei dokumentin kellareista kyllä perunoitakaan löydy. Siellä lymyää torvisoittajia, käärmeitä, masokisteja, hakaristejä, vauvanukkeja ja rasisteja aseiden kanssa.

Jos talo on symboli ihmismielelle, kellari on alitajunta. Paikoin dokumentti kertookin paljon ihmisen sisimmistä toiveista ja suruista. Kun eläkeiässä oleva nainen kulkee aamutakissaan kerrostalon raput alas sotkuiseen kellariin ja aukaisee sinisen laatikon, hän tulee paljastaneeksi ison palan itseään. Laatikossa on aidon näköinen vauvanukke, jolle nainen kujertelee.

Enimmäkseen kellareissa on kyse seksistä ja kuolemasta. Eros ja thanatos sulkeutuvat alakertaan, jotta yläkertaa kehtaa näyttää vieraillekin. Torvea soittavalla miehellä ei tosin ole mitään ongelmaa kutsua soittokavereitaan natsipyhättöä muistuttavaan kellariinsa.

Seidlin aiemmistakin elokuvista tutun kuvien asetelmallisuuden, arjen nuhjuisuuden ja lakonisen huumorin ansiosta mieleen tulee Roy Andersson. Ikään kuin ruotsalaismaestron alitajunta lepäisi itävaltalaisissa kellareissa.
Kaisu Tervonen

La 22.8. klo 20.30 Tapiolasali
Ke 26.8. klo 21.15 Tapiolasali

body-02

Body
(Cialo, Puola 2015)
O: Małgorzata Szumowska
N: Janusz Gajos, Maja Ostaszewska, Justyna Suwała
K-16

 ★★★★☆ 

Yksi yrittää hävittää ruumiinsa, toiselle kylmät ruumiit ovat rutiinityö ja kolmas puhuu niille, joilla ei ole enää ruumista. Puolalaiselokuvan kolmikosta – anorektinen nainen, tämän syyttäjä-isä ja terapeutti – on jokainen kohdannut menetyksen. Olga ja hänen isänsä ovat menettäneet äidin ja vaimon, Anna lapsen.

Elokuvan hahmot ovat kaikki tekemisissä toistensa kanssa, mutta heidän elämästään puuttuu konkreettinen ihmiskontakti, edes ohimenevä kosketus. Arki ja kuvat arjesta ovat harmaasävyisiä, vailla iloa. Kolmikko tuntuu olevan hukassa omassa elämässään. Itsen ja maailman rajapintana toimiva keho on kriisissä, kuten koko ympäröivä todellisuus. On hyvin vähän mitään, mihin uskoa.

Valkokangas ei täyty tapahtumista, mutta katsojalle annetaan tarpeeksi, jotta hahmojen sisäinen elämä alkaa kiinnostaa. Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut ohjaaja Małgorzata Szumowska palkittiin Berliinissä parhaan ohjaajan Hopeinen karhu -pystillä.

Loppukohtaus ei voisi olla enää kauniimpi. Kohtauksessa käytetään välinettä, jota elokuvassa muuten säästellään: naurua. Se saattaa olla kaikkein vahvin toivon ilmaus.
Kaisu Tervonen

Su 23.8. klo 17.15 Louhisali
Ti 25.8. klo 19.15 Louhisali
La 29.8. klo 15.45 Sello 4

 

goodnight-mommy-003

Goodnight Mommy
(Ich seh, Ich seh, Itävalta 2014)
O: Severin Fiala ja Veronika Franz
N: Susanne Wuest, Elias Schwarz, Lukas Schwarz
K-18

 ★★★★☆ 

Ensimmäinen mielikuva on Maissilapset. Kaksi identtistä poikaa juoksee korkeassa kasvustossa piiloillen toisiltaan. Lapsuudessa on salaperäistä voimaa, sanomatonta olemassaolon iloa, jollaista aikuinen keho ei muista.

Komean luonnon keskellä on talo. Ja siellä on Äiti. Hänen kasvojaan peittää side, eivätkä pojat ole varmoja, onko Äiti heidän äitinsä. Katsoja ei toisaalta voi olla varma, että kaksosetkaan ovat, mitä sanovat olevansa.

Itävaltalaiselokuvan kauhu hiipii hitaasti. Kauniit kuvat herättävät ensin mielikuvia Terrence Malickista, sitten ne tuovat mieleen varhaisen Michael Hanekenin ja pian ollaan jo keskellä Maissilasten kaltaista kauhua – sitä, johon alussa vain kainosti viitattiin.

Viitteistä ja mielikuvista huolimatta Goodnight Mommy on omaleimainen genre-elokuva. Se ei luota pimeisiin nurkkiin ja säikyttelyyn, kuten useat serkkunsa, vaan vie kutkuttavaan epätietoisuuden tilaan. Psykologisesta palapelistä, surrealistisista unenpätkistä ja vahvoista kuvista syntyy hieno kokonaisuus, jonka rinnalla loppuratkaisun aggressio on hiukan lattea genremyönnytys.

Äidin ja lasten suhteen kuvauksen yhteydessä väkivallassa on kuitenkin jotain tabuja rikkovaa. Ja kauhu on tyydyttävämpää, kun se viedään hyvien ihmisten pariin.

Elokuvan tuottajana on toiminut Ulrich Seidl. Veronika Franz, toinen elokuvan tekijöistä, on Seidlin käsikirjoituskumppani, joka oli mukana muun muassa dokumentissa In the Basement. Seidliin voi tutustua enemmänkin, sillä Espoo Cinéssä esitetään dokumentti Ulrich Seidl – a Director at Work.
Kaisu Tervonen

La 22.8. klo 22.15 Louhisali
To 27.8. klo 21.00 Sello 5

 

therapyforavampire-3

Therapy for a Vampire
(Der Vampir auf der Couch, Itävalta–Sveitsi 2014)
O: David Ruehm
N: Tobias Moretti, Jeanette Hain, Cornelia Ivancan, Dominic Oley
K-16

 ★☆☆☆☆ 

On hyviä kamalia elokuvia ja kamalia kamalia elokuvia. Ensimmäisiä suositellaan kavereille, ja ne saavat usein jatko-osia, toisista kirjoitetaan muutama rivi ihan vain varmuuden vuoksi, ettei kukaan erehdy niitä katsomaan. Therapy for a Vampire kuuluu lupaavasta nimestään huolimatta jälkimmäiseen.

David Ruehmin elokuvan suurin ongelma on sen absoluuttinen genrettömyys. Vampyyrielokuva se ei ole. Eikä historiallinen draamakaan. Ei edes sysipaskalla huumorilla maustettu kauhukomedia. Jollain käsittämättömällä tavalla Therapy for a Vampire onnistuu osumaan kaikkien edellämainittujen väliin, olematta yhtään sen enempää tai vähempää kuin puolentoista tunnin jakso saippuasarja Sturm der Liebeä liikkuvalla kameralla ja muutamalla lentoefektillä.

Älkää antako elokuvan nimen tai mahdollisten lyhyiden juonikuvausten hämätä. Psykoterapialla ja Sigmund Freudilla on leffassa käsittämätön ja turha aasinsillan rooli. Oikeasti Therapy for a Vampire kertoo mukahauskasti naimisissa olevasta vampyyristä, joka ihastuu kuvataiteilijan tyttöystävään. Kuvataiteilija puolestaan saa asiakkaakseen vampyyrin vaimon, joka haluaa vielä kerran nähdä, miltä näyttää. Siinä koko juoni. Ai niin, paitsi että tyttöystävän nimi on Lucy – hehe, tajuatteko, vähän niinkuin Bram Stokerin kirjassa.

Visuaaliset viittaukset Draculan ja tämän liian aikaisin kuolleen rakastetun myyttiin ovat lapsellisia. Lukion mediaprojekteissakin oltaisiin kekseliäämpiä, eikä haaskattaisi tuotannon tai katsojan aikaa Coppolan jo vuonna 1992 tekemien kohtausten toisintamiseen, puhumattakaan kököistä niiauksista vuoden 1922 Nosferatu-elokuvaan.

Jos joudut jostain pakottavasta syystä katsomaan tämän elokuvan Espoo Cinéssä eli et saa lippua toiseen yhtäaikaa alkavaan tai bussi meni nenän edestä tai unelmamiehesi/-naisesi haluaa välttämättä juuri tähän näytökseen, tee itsellesi palvelus ja varustaudu kidutukseen tukevalla annoksella alkoholia. Tulet vielä kiittämään jälkikäteen tästä vinkistä, usko pois.
Johanna Siik

Pe 21.8. klo 21.15 Tapiolasali
Pe 28.8. klo 21.00 Sello 5
La 29.8. klo 21.00 Louhisali

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi